The Soloist

Ohjaus Joe Wright
Näyttelijät Jamie Foxx, Robert Downey Jr., Catherine Keener, Tom Hollander, Lisa Gay Hamilton, Nelsan Ellis
Maa Iso-Britannia / Yhdysvallat / Ranska
Pituus 117 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009: DreamWorks SKG, Universal Pictures, Studio Canal, Participant Media, Krasnoff Foster Productions, Working Title Films

Hanki omaksi

• Kuva 4
• Ääni 5
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p4-5">4</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Joe Wright on noussut klassisen tyylikkäillä, mutta tunnetason käsittelyssään “moderneilla” historiallisilla filmatisoinneillaan Sovitus (2007) ja Ylpeys ja ennakkoluulo (2005) eurooppalaisen suurelokuvan kärkiohjaajaksi. Turhaan teatterilevitykseltä Suomessa välttynyt The Soloist ei ole aivan edeltäjiensä veroinen, mutta kevytsoutuisempi draama käsittelee tärkeitä aiheita.

Todellisiin henkilöihin perustuvassa elokuvassa slummeissa kasvaneen musiikillisen lapsineron, nyt jo keski-ikäisen Nathaniel Ayersin (Jamie Foxx) elämänkohtalo kiinnittää human interest -kolumnisti Steve Lopezin (Robert Downey Jr.) huomion. Nuoruudessa puhjenneen skitsofrenian vuoksi Juliardin keskeyttämään joutunut Ayers elää kadulla, soittaen kaksikielistä viuluaan. Sellistinä aloittanut muusikko elää hieman syrjässä yleisestä todellisuudesta. Lopez haluaisi vetää kolumniensa kohteeksi päätyvän Ayersin pois päänsä vankilasta.

Oikean Steve Lopezin kirjaan pohjautuvasta käsikirjoituksesta (Susannah Grant) voi päätellä, että sentimentaalisuuden riskit on yritetty ottaa vakavasti. Ayersin tarina ei esimerkiksi onneksi vedä vertoja Shinen (1996) David Helfgottin elämästä vääristellylle eksploitaatiolle. Paluu valokeilaan ei Ayersille ole kunniakas, jos elämä vähän matkalla helpottuukin.

Paluuta kiinnostavampaa on se, miten Ayersin tarina on sidottu sanomalehtialan ongelmiin ja kodittomien arkeen. Elokuvassa tutkiskellaan vaivattomasti sanomalehtien kasvavaa epäsuosiota ja sen yhä jäljellä olevia mahdollisuuksia vaikuttaa, vaikka vain yhden ihmisen elämään. Kun vanha sellisti, Lopezin ensimmäisen kolumnin luettuaan, lahjoittaa postitse soittimensa Ayersille, samalla kun haikea saatekirjelmä kuuluu luettuna paketin matkan taustalla, tuntuu kyseessä olevan paljon enemmästä, kuin yhdestä soittimesta. Se voisi olla Wrightin eulogia sanomalehtialalle. Selloa, yhtä maailman kaunisäänisimmistä instrumenteista, kuullaan etenkin Beethovenin sävellyksinä. Elokuvassa kuultava Neil Diamondin versio Mr. Bojanglesista on niin hyvä, että mainitsen siitä erikseen.

Kodittomien keskuksessa Lampissa ihmisiä ei pakoteta hoitoon, vaikka Lopez haluaisikin nopean ratkaisun Ayersin mielen vaikeuksiin ja huonolle omalletunnolleen. Tässä hitusen alleviivassa aihelmassa korostetaan, etteivät ratkaisut vaikeisiin ongelmiin ole helppoja. Teemaa vahvistetaan, kun ilmeisesti Lopezin kolumneista innoittunut pormestari haluaa kiillottaa kuvaansa panostamalla kodittomien alueen “viihtyvyyteen”, seurauksena slummin asukkaita pidätetään kovin ottein.

Tosielämän Lopez ei ollut eronnut, mutta elokuvassa suhde entiseen vaimoon ja LA Timesin vastaavaan päätoimittajaan Mary Westoniin (poikkeuksetta onnistuva Katherine Keener) on jokseenkin surumielinen. Muutos toimii kahden päähenkilön välisen dynamiikan kannalta. Downey Jr:n hahmo ei näin näytä niin holhoavalta suhteessa yksinäiseen Ayersiin ja miesten moraalisesti vaikea suhde tuntuu lähes tavalliselta ystävyydeltä. Tällaiset ratkaisut kertovat, että käsikirjoitus on loppuunsa hiottua “laatudraamaa”. Hyvin roolinsa valitseva Downey Jr. on sympaattinen ja hieman koominen, Jamie Foxx näyttelee hillitysti, linjassa elokuvan tyylin kanssa.

Hienointa on kohtaus konserttisalissa, jonne Ayers on kutsuttu kuulemaan Esa-Pekka Salosen johtaman Los Angelesin Filharmonikkojen Beethovenin Kolmannen sinfonian (Eroica) harjoitusta. Ayersin musikaalista lahjaa nousee pimeältä kankaalta kuvastamaan valojen synesteettinen leikki, hän “näkee” musiikissa jotain, mitä muut eivät. Yksinkertainen kuvallinen ratkaisu monimutkaiseen mentaaliseen ilmiöön on todella lupaava merkki nuorelta Wrightilta, tässä yhdessä otoksessa hänellä on suurmestarin rohkeutta.

DVD: 2.40:1 anamorfinen laajakuva on tavanomaista pehmeämpi, lievästi astigmaattinen ja kohiseva, mutta värintoisto on erittäin kirkas. 5.1 Dolby Digital ääniraita on muhkea ja rikas, musiikki toistuu elokuvan vaatimalla tarkkuudella, suunta- ja tilavaikutelmia on hyödynnetty tietyissä avainkohtauksissa.

Universal Pictures Finlandin julkaisun lisämateriaalina poistettuja kohtauksia (10 min), melko rehellinen ja lämminhenkinen lyhytdokumentti elokuvan teosta (20 min), pieniä kertomuksia Nathaniel Ayersin elämästä, esimerkiksi tapaamisesta Yo-Yo Ma:n kanssa (4 min) sekä Joe Wrightin kiinnostava kommenttiraita, joka antaa ohjaajasta hyvän kuvan.

Teksti: © 2010 Aleksi Salonen