Pikkukaupungin apulaiseriffi vaikuttaa mukavalta pojalta, mutta naamion takana piilee sosiopaatti.
Noir-kirjallisuuden merkkiteoksen filmatisoinnin väkivalta naisvartaloa kohtaan on silmittömän julmaa, saaden aikaan pahaa oloa ja vääriä kysymyksiä. Pikkukaupungin apulaiseriffi Lou Ford (Casey Afleck) vaikuttaa mukavalta pojalta, mutta naamion takana piilee sadistinen sosiopaatti.
Jim Thompsonin romaani The Killer Inside Me lienee 50-luvun noir-kirjallisuuden synkimpiä teoksia. Teksasilaiskaupungin nuori seriffi on sosiopaatti, jonka silmin lukija seuraa sadististen mielitekojen vaikutusta lähiympäristöön. Michael Winterbottom on tarttunut aiheeseen armottomalla tarkkuudella. Vaikutelma on kliininen, eikä alla mahdollisesti piileviin teemoihin päästä käsiksi.
Pastellinvärisen pinnan alla on mätää, annetaan ymmärtää, joskin vaimeasti. Ford saa eräänlaisena idioottina, joksi hahmo tekeytyy, tehtäväksi ajaa alueen raharikkaiden kanssa epäsuosioon joutuneen prostituoidun Joyce Lakelandin (Jessica Alba) tiehensä. Ensikohtaamisen kahnauksessa Ford piiskaa naista vyöllä, mistä pian kehkeytyy seksisuhde näiden välille. Fordilla on myös julkinen suhde naapurintyttöön, Amy Stantoniin (Kate Hudson).
Pikkukaupungin henkisen tyhjyyden mielessään selvänä näkevä Ford huvittaa itseään väkivallalla, joka pian kääntyy tuhovoimaiseksi. Valtaapitävien juoksupojakseen luulema Ford tappaa paikallisen magnaatin pojan ja lavastaa tämän Lakelandin murhasta. Poika saa kuulan kalloonsa, Alban naamaa sen sijaan murjotaan sisään huomattavan pitkitetysti.
Onko elokuvan julma väkivalta naisia kohtaan perusteltua? Sävyn ja dramatiikan kannalta kahden äärimmäisen kohtauksen – ei ensisijaisesti visuaalisen sisältönsä, vaan naiseutta alistavan luonteensa vuoksi – vaikutus leijuu kiistatta kokonaisuuden yllä. Niillä on kuitenkin välitön kammottava luonne, joka herättää häiritseviä kysymyksiä.
Miksi katsoja altistetaan ensin juuri Alban ja Hudsonin inhimillisille olemuksille, ennen sadistisia pahoinpitelyjä? Mitä pitkitetty naisvartalon tuho lisää sadismin kuvaukseen tai ajanhengen vangitsemiseen? Katsojan voimakas manipulointi saattaa peilata päähenkilönsä metodeja, mutta elokuvallisena keinona se kääntyy itseään vastaan ja vieraannuttaa elokuvasta.
Toisaalla on jo tarkasti huomautettu, että elokuvan miehet saavat kuolla siististi ja nopeasti, jopa kankaan ulkopuolella. Huolella pohjustetut nihilistiset raakuudet kohdistuvat vain naisiin.
Elokuvan ankkuroituminen kahden misogynian purkauksen ympärille kiertää fokuksen sijoiltaan. Kliinisen periodikuvan sanoma 50-luvun henkisestä tyhjiöstä tai seksin ja väkivallan kytköksestä jää etäiseksi mysteeriksi. Vaatii liikaa mielikuvitusta nähdä Winterbottomin tulkinta teemoiltaan yhteiskunnalliseksi tai inhimilliseksi.
Casey Afleckin suoritus hymyleivänä ja lempeänoloisena sadistina on epäilemättä taidokas, mutta suurin kunnia hahmon petollisesta hirvittävyydesta kuuluu kerronnallisille ratkaisuille. Visuaalinen ja tekninen toteutus on moitteeton, jääden aihelmiensa tapaan etäiseksi.
Teksti: © 2010 Aleksi Salonen
Elokuva esitettiin myös osana vuoden 2010 Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleja. Lue raportti »
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA