Taking Woodstock

Ohjaus Ang Lee
Näyttelijät Demetri Martin, Emile Hirsch, Imelda Staunton, Henry Goodman, Jonathan Groff, Mamie Gummer, Eugene Levy, Jeffrey Dean Morgan ja Liev Schreiber
Maa Yhdysvallat
Pituus 123 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009 A-Film Distribution, Shaw Organisation, United International Pictures (UIP), Focus Features, Kino Swiat, Odeon, Tobis ja FS Film

Hanki omaksi

• Kuva 3
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p3-5">3</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Parin melkoisen raskaan elokuvan jälkeen (Brokeback Mountain/2005 ja Lust, Caution/2007) ohjaaja Ang Lee totesi, että hän haluaa tehdä vaihteeksi komedian, jotain kevyttä. Komedia Taking Woodstock toki onkin, ja kepeäkin sellainen, mutta sillä ei pyritä naurattamaan teinimassoja. Kysymyksessä on enemmänkin rento, värikkäitä henkilöhahmoja pursuava ja 60-luvun poliittisia, sosiaalisia ja kulttuurisia teemoja hellästi hipaiseva ajankuva parista viikosta kesällä 1969. Nuo viikot huipentuivat itse Woodstock-festivaaliin 15.-18.8., joka tultiin muistamaan vielä pitkään eräänlaisena hippiliikkeen huipentumana, rakkauden kesää seuranneena rakkauden syksynä. 70-luvulla hippiliike alkoi menettää jo niin hohtoaan kuin voimaansakin.

Elliot (Demetri Martin) on nuori sisustussuunnittelija, joka työskentelee tilapäisesti vanhempiensa (Imelda Staunton ja Henry Goodman) vaatimattomassa motellissa, El Monacossa, ja osallistuu vapaa-aikanaan kaupungin kunnalliseen ja kulttuurilliseen toimintaan. Pieneen nukahtaneeseen kaupunkiin, ja Elliotin paikallaan junnaavaan elämään saadaan pian yllättävää piristystä, kun Woodstock-nimisen festivaalin tuottajat ilmaantuvat paikalle, ja kertovat haluavansa siirtää festivaalinsa tähän kaupunkiin. Projekti tuo kaupungin täyteen elämää: El Monaco-motelli muuttuu festivaalijärjestäjien pääkallopaikaksi ja heidän mukanaan seudulle saapuu toinen toistaan kummallisempaa persoonaa. Tapahtuma herättää kaupungissa myös vastustusta, kun selviää, että paikalle on saapumassa satoja tuhansia hippejä. Koko kaupungin elämä mullistuu, ja samalla mullistuu monien sen asukkaiden elämä. Eikä kaikista vähiten Elliotin.

Elliot Tiberin muistelmiin perustuva Taking Woodstock on hyväntuulinen ja hauska ajankuva pienestä konservatiivisesta amerikkalaiskaupungista 60-luvulla. Taustalla voidaan aistia Vietnamin sota, hippiliikkeen, uuden nuorison ja patakonservatiivisen amerikkalaisen yhteiskunnan yhteentörmäys ja suuria muutoksia kokeneet seksi- ja sukupuolikäsitykset. Tämä kaikki voidaan aistia sopivan marihuana-savupilven lävitse ja sen kautta, 60-luvun musiikin säestämänä. Ang Lee ei oikeastaan tuo kuvaan mitään uutta, vaan esille nostetaan niitä samoja kuvia, jotka ovat tulleet tutuiksi tuosta aikakaudesta kertovista lukemattomista televisiodokumenteista. Mihinkään vallankumoukselliseen Lee ei ole pyrkinytkään, vaan kysymyksessä on kepeä kuvaus.

Leen ote on rento, ja tapahtumat kuvataan nuoren Elliotin kautta, kirjalle uskollisesti. Tässä olisi ollut mahdollisuus kuvata aikakautta syvällisemminkin ”sisäpiiriin kuuluvan ulkopuolisen” silmin, mutta valitettavasti tarina keskittyy liian paljon Elliotin oman henkilökohtaisen elämän ympärille, mikä ei koskaan nouse järin kiinnostavaksi osa-alueeksi.

Musiikkiesityksiä elokuvassa ei nähdä eikä edes juuri kuulla, muuta kuin taustalla. Se sopii kuvaan kuin kukka korvan taakse, sillä eihän Woodstockissakaan lopulta ollut kysymys musiikista. Hendrix ja kumppanit toimittivat vain soundtrackin eräälle aikakauden tärkeimmistä tapahtumista. Itse kuvamateriaali konsertista on vakuuttavaa, tosin Lee ei ole turvautunut arkistomateriaaliin lainkaan, vaan kaikki kohtaukset ovat lavastettuja. Tunnelma tuntuu autenttiselta, ainakin pepsi-sukupolven silmissä.

Taking Woodstockin heikoin puoli löytyy sen ryhdittömässä rakenteessa. Elokuvalla ei varsinaisesti ole juonta, vaan se kuvaa yksittäisiä tapahtumia sieltä täältä. Toiset kohtaukset ovat kiinnostavampia kuin toiset, niinpä väleihin mahtuu tylsiäkin hetkiä. Taking Woodstock ei niinkään kerro, se kuvaa.

Elokuvan vahvimpiin puoliin kuuluvat näyttelijäsuoritukset. Demetri Martin ei pääosassa ole kummoinen, mutta sivurooleista löytyy makoisaa näyttelemistä, kuten Liev Schreiber transseksuaalisena turvallisuusmiehenä, Emile Hirsch traumatisoituneena veteraanina, joka löytää hippijoukosta kanavan patoutumiensa purkamiselle, Paul Dano psykedeelisenä hippinä ja nuori vakuuttava tulokas Jonathan Groff rentona festarituottajana. On outoa, että elokuvaan ei ole mahdutettu Elliotin äidin lisäksi yhtäkään merkittävää tai kiinnostavaa naishenkilöhahmoa. Elokuvan teemalle paradoksaalisesti Lee kuvaa naiset suurimmaksi osaksi alastomina taustalla seisojina ja oven pielissä odottavina assistentteina.

DVD: FS Filmin DVD-julkaisulla on 1.85:1 anamorfinen laajakuva. Se on terävä, mutta värit ovat hetkittäin hieman haaleat. Ääniraitana on Dolby Digital 5.1, joka ei tarjoa mitään järisyttävää, mutta ajaa asiansa täysin kelvollisesti.

Lisämateriaaleina on vajaa 10 minuuttia poistettuja kohtauksia ja kolme dokumenttia: “Peace, love and cinema”, joka on n. 20-minuuttinen katsaus elokuvan tarinaan ja kuvauksiin, “No Audience Required: The Earth Light Players”, joka on pari minuuttinen täytedokumentti, kuten myös “Horsing Around The Set”, jossa halutaan jostain syystä esitellä elokuvassa nähtävää hevosta.

Mukana on myös Ang Leen ja käsikirjoittaja James Schamuksen kommenttiraita, joka on toki asiantunteva, kuten olettaa saattaa, mutta melkoisen kuiva.

Teksti: © 2009 Antti Honkala