Sorority Row

Ohjaus Stewart Hendler
Näyttelijät Teri Andrzejewski, Adam Berry Briana Evigan, Margo Harshman, Rumer Willis, Jamie Chung, Leah Pipes, Audrina Patridge, Matt O'Leary, Julian Morris, Debra Gordon
Maa Yhdysvallat
Pituus 101 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009 Karz Entertainment, Summit Entertainment ja Nordisk Film.

Hanki omaksi

• Kuva 4
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p1-5">1</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Slasher Sorority Row (2009) muistuttaa erästä Samuel Beckettin absurdin teatterin näytelmää, missä hahmot muuttuvat sitä tyhmemmiksi mitä pidemmälle näytelmässä edetään.

Elokuvan loppuun on varattu tusinakaupalla välistävetoja ja turhia hämäyksiä, kun ollaan viimein kertomassa, kuka murhaaja todella on. Syyllisyyttä osoittava nuoli pyörii hahmogallerian ympärillä kuin kuula ruletissa, mutta akseli on turhan hyvin rasvattu.

Rakenne on tyypillisen slasherin, missä salaperäinen murhaaja vaanii kuin menneisyyden syyttävä haamu. Tapahtumien sijoittaminen asuntolaan, collegeen ja ”naisten” maailmaan tuovat mieleen pioneerityön Musta joulu (1974).

Sisaruskunnan vajaamielisen pilan vuoksi eräs heistä, Megan, menettää henkensä. Ruumis kätketään ja asiasta vaietaan. Seuraa aikahyppy kahdeksan kuukauden päähän valmistujaisjuhliin. Mustaan kaapuun pukeutunut hahmo teurastaa välineellä, joka muistuttaa kovasti jakoavainta, jolla Megan laitettiin kylmäksi.

Keskeisinä toimijoina ovat valkoiset naiset, joita pommitetaan tutuilla Cosmopolitan-kriittisillä piirteillä: bulimia, kauneusleikkaukset, kyltymättömyys, ylimielisyys, joustava seksuaalinen moraali ja niin edelleen. Katsojalla ei oikein ole samaistumiskohteita eikä hahmoja toisaalta vedetä niin yli, että käsittely muuttuisi parodiaksi. Aikalaisdiagnoosiksi pinnallisuuden huipentumasta ja eräästä sen keskuksesta elokuva on taas liian typerä.

Harvakseltaan käytetty käsivara — inhimillinen kosketuspinta, ”realistisuus” — niveltyy sujuvasti tavalliseen kuvaukseen kuin Rob Zombiella ikään, vaikka rankkuudessa jäädään kauaksi Zombien onnistumisista. Ikävien hahmojen lisäksi yhdistävä tekijä on tietty vakavuus ja tinkimättömyys. Zombie ei leiki tyylilajien säännöillä vaan tekee eksploitaatiota, joka tuntuu siltä kuin lukisi murhauutisia rokkihittien tahtiin. Niin ikään Sorority Row ottaa itsensä ”tosissaan”.

Aikaansa kuvaavaa on kai se, että Sorority Row’ssa veritekojen takana ei ole sadistinen pahuus, vaan halu turvata yhteiskunnallinen asema. Menestymisen eetosta korostetaan muutenkin: eräs hahmoista seurustelee pojan kanssa, jonka isällä on potentiaalia nousta varapresidentiksi. Julkikuva ei saa ryvettyä. Tätä taustaa vasten kuolleen ”siskon” heivaaminen monttuun ei paljon vaakakupissa paina.

Onhan tämä tosi rankkaa ja provosoivaa. Ei ihmistä pane vastuuseen teoistaan kuin maallinen oikeuslaitos. Omantunnon liekeissä kärvistely on heikkoutta. Heikot karsiutuvat luonnollisessa kilpailutilanteessa pois. Pelin sääntöjä ja kovan maailman realiteetteja korostetaan juonivilla ämmillä, joilta kuorimavoide on poistanut myös empatian.

Tautologisen puukkohipan sijaan jännempää on Sorority Row’n tapa räiskiä länsimaista hedonismia kuin TV-sarja Muodon vuoksi, jossa tirkistysreikä on kauneuskirurgia vaikka tohtorit Frankensteineja. Yltäkylläisyys on etäännyttänyt ylimmän kymmenyksen arjen ongelmista. Selviytymiskysymykseksi nousee perseimplantin kimmoisuus, ei asuntolainan korko. Mutta onneksi friikit ovat eliittiä ja makujen hienostuneisuudella on tapana tihkua huipulta alemmas.

Mutta ei Sorority Row lopulta ole kapinahenkinen tai jo kadonneen oikeustajun simulaatio, vaan se ottaa vallitsevan henkisen ilmaston avosylin vastaan. Peilinä teos on paljastava, mutta peilaa vain tekijöitänsä. Music Televisionin ihmiskuvalta polkaistaan hampaat takaraivoon, koska siten päästään tätä ihmiskuvaa vaalivien suosioon. Pelin sääntöjen korostusta yhtä kaikki.

DVD: Elokuvan suomalaisen laitoksen on julkaissut Nordisk Film. Kuvassa (16:9 anamorfinen) ja äänessä (5.1 englanti) ei ole moitittavaa. Lisämateriaalina trailereita.

Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen