Public Enemies

Ohjaus Michael Mann
Näyttelijät Johnny Depp, Christian Bale, Marion Cotillard, Giovanni Ribisi, David Wenham, Stephen Dorff
Maa Yhdysvallat
Pituus 140 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009 Universal Pictures, Relativity Media, Forward Pass, Misher Films, Tribeca Productions, Appian Way ja Universal Pictures Finland

Hanki omaksi

• Kuva 5
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Niin elokuvatutkijat kuin elokuvien tekijätkin ovat todenneet jo vuosikymmeniä sitten, että periaatteessa kaikki tarinat on elokuvissa kerrottu jo moneen kertaan. Oli tästä käsityksestä mitä mieltä tahansa, jokaisen on helppo myöntää, että Hollywood-elokuvat ovat taipuvaisia toistamaan itseään, varsinkin genre-tasolla. Ero kliseen ja konvention välillä voi olla hiuksenhieno ja niiden välillä tasapainoileminen on taitolaji.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö uudenlaisia ja kiinnostavia elokuvia syntyisi jatkuvasti, monet vain katsovat niiden perustuvan kierrätykselle. Niinpä varsinkin nyky-Hollywoodissa on osattava kierrättää tyylillä. Vanha tarina on osattava kertoa hieman uudella tavalla ja uudesta kuvakulmasta. Toisin sanoen vanha soppa pitää osata maustaa tähän päivään sopivaksi.

Tätä taustaa vasten katsottuna Michael Mannin (ohjannut mm. elokuvat Heat – Ajojahti, Collateral, Miami Vice ja Viimeinen Mohikaani) uusi toimintajännäri Public Enemies on pettymys. Se on gansteri/mafiatarina, joka on nähty moneen kertaan aikaisemminkin. Perusideassa ei sinänsä ole ongelmaa, mutta nimenomaan tuossa uuden näkökulman, vanhan sopan uudelleenlämmityksessä, on epäonnistuttu. Tuloksena on teknisesti erittäin hieno, mutta harmillisen tutun oloinen tarina yhden miehen noususta ja tuhosta.

Public Enemies on kertomus eräästä 1900-luvun kuuluisimmasta pankkirosvosta, John Dillingeristä (jota esittää elokuvassa Johnny Depp). 1930-luvulla hän kierteli pitkin Amerikkaa ryöstellen pankkeja riehakkaan kaveriporukkansa kanssa. Lamavuosina Dillingeristä tuli julkkis, ja jopa jonkinlainen kansansankari, jonka tempauksia seurattiin innokkaasti lehtien sivuilta. Elokuvassa Dillinger saa peräänsä vasta perustetun FBI:n, tarkemmin sanottuna agentin nimeltään Melvin Purvis (Christian Bale) miehineen. Tuloksena on se perinteinen rosvot vastaan poliisit -ajojahti, jonka lopputuloksen historiansa lukeneet tietenkin tuntevat.

Kuten aina Mannin elokuvissa, puitteet ovat nytkin kohdallaan. 1930-luvun Amerikka on luotu valkokankaalle vakuuttavasti aina lavastusta ja puvustusta myöten. Kuvaus on suurimmalta osin hienon, jopa mykistävän hienon näköistä, tosin heiluvat ja tärisevät käsikamerat, joita käytetään lähinnä toimintakohtauksissa, eivät tunnu sopivan 30-luvun henkeen. Itsetietoisen moderni ja realistinen kuvaustekniikka toimii hetkittäin päinvastoin kuin sen pitäisi: se rikkoo historiallisen illuusion, muistuttaa katsojaa elokuvan keinotekoisuudesta ja näin vieraannuttaa katsojan, mihin tyypillinen Hollywood-elokuva ei koskaan tietoisesti pyri. Toisaalta, liikkuva käsivarakuvaus toimii teknisesti niin kuin pitääkin: se antaa nopeutta ja välittömyyttä toimintakohtauksiin, jotka on jälleen luotu Mannille tyypillisellä, räjähtävän realistisella tyylillä, joita todellakin kelpaa katsella ja kuunnella. Tosin tällä kertaa toimintaa on melko vähän.

Hyvänä näyttelijöiden ohjaajana tunnettu Mann ei saa tällä kertaa mitään suurta kipinää näyttelijöiden suorituksiin. Depp näyttelee legendaarista gangsteria vähän liian itsetietoisen rennolla otteella, ikään kuin luottaen liiallisesti karismaansa. Tuloksena on hieman laiska roolisuoritus. Bale on FBI:n agenttina parempi, selkeästi vahvemmin läsnä kohtauksissaan. Syy kipinän puuttumiseen ei ole kyvykkäissä näyttelijöissä itsessään, vaan käsikirjoituksessa, joka ei anna kahden vastakkaisen hahmon suhteelle mahdollisuutta kehittyä. Kissalla ja hiirellä ei näytä olevan minkäänlaista suhdetta keskenään, mikä tappaa draaman tehokkaasti. Elokuvan parhaan roolisuorituksen tekee 2007 Oscar-voittaja Marion Cotillard. Ranskatar saa omiin kohtauksiinsa tunnetta, joka elokuvalta muuten puuttuu.

Kokonaisuutena Public Enemies on tyylikäs ja sujuva, mutta liikaa kierrättävä jännäri, ikään kuin Heat-Ajojahti (1998) vietynä 30-luvulle. Ripaus persoonallisuutta kerrontaan, ja tulos olisi saattanut olla loistava. Nyt se on keskinkertainen.

DVD: Universalin DVD-julkaisu ei tarjoa juurikaan lisämateriaaleja, mutta on teknisesti kiitettävä. Kuvaformaattina on 16:9 anamorfinen laajakuva 2.35:1, joka näyttää erinomaiselta. Ääniraitana on tukeva Dolby digital 5.1.

Lisämateriaaleista löytyy vain Michael Mannin kommenttiraita, jolla hän keskittyy pääasiallisesti taustoittamaan elokuvan kuvaamia historiallisia tapahtumia ja Dillingerin ja hänen ystäviensä mahdollisia motiiveita. Elokuvallinen nippelitieto on tällä kertaa hieman pienemmässä roolissa.

Teksti: © 2010 Antti Honkala