Planeetta 51:n nimi vie ajatukset ilmeisimmin Roswelliin, mutta yhtä hyvin se voisi viitata vuoteen 1951. Vihreiden “muukalaisten” planeetalla, jonne yksi ihmisastronautti sattumalta laskeutuu, eletään nimittäin jonkinlaista rinnakkaistodellisuuden 50-lukua, lähes identtistä Yhdysvaltain sodanjälkeiselle vuosikymmenelle.

Tässä henkisessä maisemassa olisi voinut ehkä sanoa jotakin fasismiin kallellaan olleesta ilmapiiristä, tekohymyjen alla piilleestä pahoinvoinnista, kansalaisoikeuksien taantumasta ja naisten palauttamisesta takaisin “luonnolliselle” paikalleen, keittiöön. Elokuvan ohut allegoria olisi sinänsä tältä kannalta tarpeeton, ajan hengestä kun on luotu jo paljon avoimesti kantaaottavaa taidetta.

Mutta odottaapa vaikka loppuun saakka, ei luvassa olekaan verhottua kritiikkiä, vaan häpeilemätöntä nostalgiaa. Planeetta 51 yrittää uudelleenkirjoittaa historiaa niin, että 50-lukua muisteltaisiin kultaisena vuosikymmenenä. Ei tämä tosin ole elokuvan tarkoitus, sellaista tyhjänpäiväisellä kokoperheen komedialla tuskin onkaan, ainoastaan tahaton sivuvaikutus. Mutta toisaalta, ei 50-luvun muusiikkia, pukeutumista ja arkkitehtuuria imitoiva hengetön, mutta viimeistelty miljöö saa muutakaan motivointia.

Disneyn, Pixarin ja Dreamworksin turvallinen laatutaso on alentanut pitkän animaation “perussuoritusten” arvostusta. Espanjalaisen Ilion Animation -studion jälki pärjää kyllä samaistumiskelvottomia vihreitä päähenkilöitään lukuunottamatta hyvin isommille kilpailijoilleen, vika on latteassa käsikirjoituksessa. Laadusta näkee, että teknisellä puolella vaivaa on nähty – budjettikin on eurooppalaisittain jättiläismäinen 60 miljoonaa dollaria – mutta tarinan täydellinen onttous suorastaan huutaa: miksi?

Muukalaisilla ei ole luonteenpiirteitä, vaan kaikki edustavat jotain stereotyyppiä. Päähenkilö on reipas nuorukainen, naapurintyttö on kaunis ja hippi on tyhmä. Miksi 50-lukulaisessa maisemassa sitten liikkuu yksi hippi? Itselläni ei ole aavistusta, mutta elokuva on niin tylsä ja sen vitsit niin kierrätettyjä ja hampaattomia, ettei epäkohta jaksanut kauaa kiinnostaa. Ainoa ihminen on astronauttimainen, astronautti kun on. Ja on vielä joitain armeijan ilkimyksiäkin, jotka ajavat astronauttia takaa. Wall-E -kopio Rover on kaiketi paras hahmoista, etenkin koska se ei puhu. Ovelampaa olisi silti ollut nostaa kissa pöydälle ja tehdä viittauksesta selkeä vitsi, se on helppo tapa varastaa tyylikkäästi.

Lieneekö käsikirjoittaja Joe Stillman luullut, että hänen kynästään peräisin olevan Shrekin menestys oli seurausta päähenkilön vihreästä väristä? Joka tapauksessa, Planeetta 51:n käsikirjoitus saa Avatarin näyttämään hienovaraiselta ja kanssaan samantyyppisen Möröt vastaan muukalaiset syvälliseltä.

Ääninäyttely ja musiikki ovat persoonattomia. Kaikki tuntuukin palaavan 50-luvun yhdysvaltalaisuuden ihanteisiin: älä erotu joukosta, älä näytä luonnetta. Kiiltävän pinnan alla piilee ammottava tyhjiö.

DVD: Dolby Digital 5.1 -ääniraita, 2.35:1 -anamorfinen laajakuva. Ekstroina on muun muassa musiikkivideokooste, pidennettyjä kohtauksia, prosessikuvaus luonnoksista valmiiseen animatioon, markkinointipätkä ja kaksi lyhytelokuvaa.

Teksti: © 2009-10 Aleksi Salonen