Werner Herzogin vapaa päivitys samannimisestä kulttiklassikosta on rankka ja viihdyttävä.
Paha poliisi – määränpää New Orleans ei nimestään huolimatta ole remake Abel Ferraran vuoden 1992 kulttiklassikosta. Yhteydet jäävät idean tasolle, ja ohjaaja Werner Herzog on osaltaan hämmentänyt soppaa toteamalla ettei ole edes kuullut koko Ferrarasta, saatika nähnyt yhtään tämän elokuvaa.
Oli tämä totta tai ei, on Herzogin uusin kieltämättä täysin eri elokuva. Miljöö on hurrikaani Katrinan runnoma New Orleans. Työtapaturmassa selkänsä pysyvästi ruhjonut etsivä Terence McDonagh (Nicolas Cage) on koukussa kipulääkkeisiin ja suorittaa poliisintehtävänsä puolivillaisesti. Työnsä eettisistä raja-aidoista viis veisaava koppalakki ajautuu bisneksiin paikallisen rikollispomon Big Faten (Xzibit) kanssa selvittäessään samalla murhia, joista kriminaali saattaa olla vastuussa.
Tarinan yllä leijuu vanhan viskin ja halvan heroiinin katku. Elokuva etenee kuin päähenkilönsä: lievästi tokkurassa, toista jalkaa nilkuttaen. Kuvakerronta on pääosin turvallista, mutta pari tyylirikkoakin löytyy – Herzog iskee silmää jaksoilla, joissa kamera vaihtuu rosoiseen käsivaraan ja sukeltaa maantasalle. Päähenkilöä ympäröivät liskot saavat estradin psykedeelisissä, etelävaltioiden kantrin rytmittämissä tripeissä. Nämä episodit ovat ohjaajan itsensä kuvaamia.
Pääosassa nähdään roskaprojekteissa viime vuodet ryvettynyt Nicolas Cage. Hövelisti projektinsa valikoiva tähti tukeutuu usein turhan laiskasti parin ilmeen maneereihinsa, ja vain silloin tällöin saadaan muistutus Cagen todellisesta potentiaalista. Sen esilletuontiin vaaditaan lähes poikkeuksetta David Lynchin tai Spike Jonzen kaltainen visionäärinen ohjaaja. Tai esimerkiksi Werner Herzog.
Pahassa poliisissa Cage lyö yli, mutta tekee sen tyylillä. Suoritus lyö härskisti kaikkia soveliaisuuden sääntöjä vastaan, ja lopputulos on ihailtava. Päähenkilö on hedonisti, sadisti ja ehkäpä vielä masokisti: päihdekoukusta toiseen seilaava virkavallan irvikuva, joka levittää ympärilleen tuhoa kuin kaupunkiaan vasta turmellut hirmumyrsky ikään. Ja vetää vielä päälle pikaiset varvit laitakadun prostituoidun kanssa.
McDonagh on päähenkilönä herzogilaisen eksentrinen itsessään ja suhteessaan muihin, mutta tällä kertaa kuva on harvinaisen yksipuolinen. Ohuen kuoren alta ei löydykään mitään, ja kupletti puhkeaa yksinkertaiseen haistatteluun, kun päivänsä pahanteolle omistanut hylkiö kruunataan jälleen sankariksi.
Tämä ei silti ole pettymys, koska valinta on tietoinen. Tarina on täynnä mustaa huumoria ja härskiä toimintaa, tehden elokuvasta varmasti ohjaajansa viihdyttävimmän.
Teksti© 2010 Anton Vanha-Majamaa
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA