Naked

Ohjaus Mike Leigh
Näyttelijät David Thewlis, Lesley Sharp, Katrin Cartlidge, Greg Cruttwell, Claire Skinner
Maa Iso-Britannia
Pituus 126 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1993 Thin Man Films, British Screen Productions, Channel Four Films ja Atlantic Film.

Hanki omaksi

• Kuva 4
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

”Ihmisen sydän on synkkä metsä.” — J. M. Coetzee: Foe

Voisi kuvitella, että Mike Leighin (ohjaus, käsikirjoitus) Nakedin (1993) nimi tulee sen voimasta riisua harhat. Kaupunki sosiaalisena kudelmana on paljas aavemaisella intensiteetillä, jollaisena elokuva sen voi vain esittää. Yön pimentyessä varjot hukuttavat, ilma kylmenee, solidaarisuus katoaa ja aggressio kasvaa. Lontoon kujilla koetaan yhteiskunnan kammiovärinä.

Aloituskohtauksessa käsivarakamera lähestyy kapeaa kujaa, kohteena nainen, jota raiskataan kiviseinää vasten. Johnnyksi (David Thewlis) kutsuttu raiskaaja tajuaa tekonsa seuraamukset, varastaa auton, ajaa yön selkää Manchesterista Lontooseen. Kyse on pakomatkasta, mutta ei ehkä kuitenkaan. Johnny liikkuu usein vailla päämäärää, maailmaan heitettynä.

Sivukujiin, porttikongeihin ja vuokra-asuntoihin rajattu Suuri Kaupunki on Johnnyn harharetken näyttämö. Johnny on vaikuttava mies, monella tavoin ”lihallinen” allegoria Jeesuksen kaltaisille profeetoille, jotka ovat kirjattuina muuttuneet vain hyveiden kimpuiksi. Johnnyn sivistys paljastuu viitteistä: Hesekielin kirja, perhosvaikutus, apokalypsi, Nostradamus, dadaismi, latinalaiset sananlaskut, sokraattinen metodi. Hänen itsevarma röyhkeytensä on aseistariisuvaa, se hurmaa naisia.

Yksinäisten kohtaamisista yössä syntyy vaikuttava mosaiikki. Johnny lipuu heidän elämäänsä. Ydinkohtauksessa kaksi siluettia, ”tyhjyyttä” vartioiva mies ja Johnny, keskustelevat maailmanlopusta. Johnny tykittää argumentteja sen puolesta, että ihmiskunnan historia pysähtyy milleniumina. Katsanto on kuin salaliittoteoreetikolla, mutta jotenkin epävarmalla pohjalla. Hän tuntuu risteyttävän asioita ensyklopedisesta muististaan luodakseen tuhon korkokuvan, mutta vain voittaakseen argumentin. Tämähän on sokraattista metodia tiheimmillään.

Johnny vetoaa kehitysoppiin. On väistämätöntä ja ympäristö on todiste siitä, että olennot kehittyvät. Mutta olento ei etukäteen tiedä, millaiseksi. Ihminen ei tiedä tulevaa olomuotonsa. Ontologiset kysymykset: Entä jos maailma on Luojan teatteri, ihmiset sen näyttelijöitä? Olemme vain jotain, jolle nauretaan. Eikö profetia ole jo toteutunut?

Yö riisuu paljaaksi ja terästää yksinäiset. Tuntematon ”tyhjyyden” vartija halkaisee elämänsä. Puolialastomana ikkunassa tanssiva varttunut nainen on valmis. ”Yritätkö saada nuoruutesi takaisin nussimalla?” kysyy Johnny. Porvarillista taloa vahtiva hiljainen tarjoilijatar on iltapäivästä vielä hellä ja kuunteleva, mutta yö synnyttää kauhun. Moni ei enää kestä Johnnyn tajunnanvirtaa — ei hän itsekään kestä, vaan alkaa maanisena hakata päätänsä seinään kertoen, kuinka siten saavutetaan autuus.

Johnnyn todellinen luonne pysyy kätkettynä. Sarkasmi ja ironia ovat muuttuneet äidinkieleksi. Tapa vedättää tyhmempiä on pikemminkin signaali siitä, että mies on turhautunut. Sävyyn sekoittuu luokkakierron ongelmat, perhetausta. Johnnysta olisi voinut tulla lääkäri. Hänen syntymänsä oli vahinko. Yhdestä kirjahyllystä hän ottaa käteensä enteellisesti Homeroksen Odysseian. Näkymätön eristemateriaali hänen ja muiden ympärillä on kuin Baabelin tornin kivituhkaa.

Yöllisten vieraiden lisäksi keskiössä on muita hahmoja. Manchesterista Lontooseen muuttanut Louise (Lesley Sharp) suhtautuu aluksi penseästi vanhaan ystäväänsä. Johnny iskee silmänsä Louiseen kämppäkaveriin, huumeita käyttävään Sophieen (Katrin Cartlidge). Syntyy Johnnyn käymistä dialogeista tuttu epäsymmetrinen kuvio: höpsö Sophie rakastuu hulluna Johnnyyn, jolle halujen tyydytys on ”parisuhteen” prinsiippi.

Johnnyn vastinpariksi nousee korukielinen psykopaattijuppi Jeremy (Greg Cruttwell). Hänen brutaalia käyttäytymistä leikataan yhteen Johnny/Louise/Sophie -kuvion kanssa, kunnes kaikki kohtaavat. Jeremy on tavallaan Johnny, mutta sosioekonomisen aseman ja ultimaattisen vallantunteen mahdollistamana rankempi otteiltaan. Kun ajatusmaailmaltaan yli-ihmismäinen, mutta varreltaan varsin heikko Jeremy raiskaa, hänen ei tarvitse paeta mitään tai ketään.

Laitakaupungin valojen (2005) lopussa maailman teloma Koistinen hymyilee kuin kertoen siitä, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin tekee Nakedissakin Louise. Mutta kukaties jännitteistä riisuttu onnellinen tulevaisuus näyttäytyy hirsipuuna. Joten profeetta pakenee.

DVD: Atlantic Film on julkaissut Nakedin Suomessa/Pohjoismaissa. Kuvassa (16:9 anamorfinen laajakuva 1.77:1) ei näy roskia tai kulumia, mutta värit ovat hieman haaleat; toisaalta tämä lienee elokuvan osittainen tyylikeino kuin valuvika. Olisi vaikea kuvitella Nakedia teräväpiirtona. Kuvassa on samanlaista tunnetta kuin 90-luvun brittisarjoissa, arkirealistisuus on suodattunut tarkasti filmille. Ääniraitana on perus 2.0 englanti, mikä ajaa asiansa, sillä pääpaino on lähinnä dialogeissa. Vahvojen aksenttien vuoksi tekstitys on melkein pakollinen. Ei sisällä lisämateriaalia.

Teksti: © 2009 Jaakko Kuitunen