Guillermo del Toron tuottama kauhufantasia on epätasainen mutta kiehtova tarina äidin rakkaudesta.
Modernin kauhun ehkäpä kunnioitusta herättävin taustahahmo, kirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana kotoisen Meksikonsa lisäksi myös Yhdysvaltojen suurtuotannoissa toiminut Guillermo del Toro antoi tänä vuonna nimensä tuottajan ominaisuudessa fantasiasävytteiselle kauhutarinalle Mamalle. Lupaavasta premissistään ja Oscar-ehdokas Jessica Chastainin huikeasta pääosasuorituksesta huolimatta del Toron nimi ei tällä kertaa ollutkaan aivan se laatutakuu, johon se on monesti totuttu yhdistämään.
Elokuvan sydämessä on kaksi varhaislapsuutensa kriittiset hetket syrjäisessä metsämökissä viettänyttä pikkutyttöä. Päällisin puolin heidän epäinhimillinen asutuksensa näyttää siltä, kuin kukaan aikuinen ei olisi puuttunut heidän eloonsa. Hyytävä totuus kuitenkin paljastuu tytöt huostaansa ottaville Annabelille (aina yhtä vakuuttava Jessica Chastain) ja Lucasille (Game of Thrones –sarjasta tuttu Nikolaj Coster-Waldau). Tytöistä onkin kaiken aikaa huolehtinut mystinen ”mama”, ylimaallinen äitihahmo, joka ei suostu päästämään lapsista irti edes heidän uudessa asuinpaikassaan.
Fantasiaelementtejä perinteisempään kauhuun yhdistelevä Mama on kuin satu aikuisille. Sen kantavaa teemaa, äidin ehdotonta rakkautta lapsiaan kohtaan, kuvataan pelottavan kuvaston ja synkkien psykologisten jännitteiden kautta. Elokuvan tummanpuhuva värimaailma ja jopa pääosan tyrmäävän upean Chastainin muodonmuutos leiskuvasta punapäästä mustatukkaiseksi punkkariksi alleviivaavat goottilaistyylistä sadunomaisuutta. Visuaalinen tyyli synkkine väreineen tuo mieleen jopa goottivaikutteistaan tunnetun Tim Burtonin tuotannon.
Del Toron ja ohjaaja Andrés Muschiettin tausta espanjankielisen elokuvan parissa näkyy ja tuntuu vahvasti myös Mamassa. Sekä käsikirjoituksessa että erikoistehostein luoduissa visuaalisissa täkyissä vaikuttimina ovat selkeästi olleet enemmän espanjalaiset saman genren edustajat kuin amerikkalaiset. Tunnelmaltaan ja rakenteeltaan Maman kanssa paljon yhteistä on muun muassa elokuvilla Orpokoti (2007), Hierro (2009) ja Julian silmät (2010). Se tärkeä jokin on kuitenkin jäänyt amerikkalaisyrityksessä hukkaan kulttuurien yhteensovittamisessa, sillä onnistuneesti luotu jännite ei pysy yllä epätyydyttävään viimeiseen näytökseen asti, jossa elokuvan mystinen nimihahmo ”mama”, äiti, paljastetaan koko pettymyksen tuottavassa kokonaisuudessaan. Siinä mielessä elokuva sortuu turhauttavaan amerikkalaismalliin, jonka mukaan kaikkiin kysymyksiin on saatava vastaus. Siihen saakka kiitettävästi vähemmän on enemmän –ohjetta noudattanut hienovaraisempi tyyli piti tarinan uskottavana. Loppunäytöksen rispaantuminen harmittaa – hukkaan heitettyä potentiaalia on valtavasti, ja kokonaisuus jää vain vaivoin plussan puolelle.
Teksti: © 2013 Kreeta Korhola
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA