Quentin Tarantino on tehnyt hauskimman elokuvansa, verisen fantasiakomedian, joka sijoittuu Natsi-Saksan miehittämään Ranskaan, mutta osoittaa samassa kypsymistä ohjaajana. Kunniattomat Paskiaiset laskee episodirakenteensa varaan kaksi kostotarinaa. Yhdessä perheensä menettänyt juutalaistyttö Shosanna (Mélanie Laurent) joutuu uudelleen kosketuksiin perheensä pyövelin kanssa. Toisessa luutnantti Aldo Rainen (Brad Pitt) johtama yhdenksänhenkinen sissijoukko Paskiaiset skalpeeraa natseja vihollislinjojen takana.

Shosannaan ihastuvan narsistisen saksalaisen sotaurhon Frederick Zollerin (Daniel Brühl) jääräpäisyyden ansiosta Zollerista kertovan, Göbbelsin ohjaaman propagandaelokuvan ensi-iltanäytös vaihdetaan viime hetkellä pidettäväksi Shosannan omistamassa elokuvatetterissa. Natsi-Saksan kerman yhteen paikkaan keräävä ensi-ilta näyttäytyy ainutlaatuisena tilaisuutena paitsi omistajattarelle, myös Rainen Paskiaisille. Kahta tarinaa yhdistää myös pyöveli, SS:n oma Sherlock Holmes, eversti Hans Landa (Christopher Waltz), joka pääsee perille molemista kostosuunnitelmista.

Ensimmäisen episodin pitkitetty jännitysnäytelmä, jossa juutalaisperhettä piilotteleva ranskalaismaanviljelijä käy ruokapöydän ääressä henkistä viivytystaistelua Hans Landan kanssa, on parasta Tarantinoa. Se on rakennettu kierrätetyistä aineksista, mutta klassista leikkausta suvereenisti hyödyntävän kohtauksen rytmitys (leikkaus: Sally Menke), otokset (kuvaus: Robert Richardson) ja draaman kaari tekevät siitä mestarillisen. Melko toimivalla ääniraidalla kuullaan paljon Ennio Morriconea, mutta myös mm. David Bowien Heroes.

Komediaksi kääntyvän elokuvan alkujaksossa hymyn huulille nostattaa vain tyytyväisyys kerronnan sujuvuudesta. Niin, ja Landaa näyttelevän Christopher Waltzin lopulta elokuvan vaivoin kokonaisuudeksi kasaaava loistosuoritus neljällä kielellä, joka on täynnä virnistyksiä, moitteetonta käytöstä ja alla piilevää kuoleman tuoksua.

Pian käy selväksi, ettei Tarantino ole tekemässä sotaelokuvaa Toisesta Maailmansodasta, ei edes siinä mielessä kuin Kill Bill oli kung fu -elokuva. Viittaan pukeutunut maaninen Hitler, kuten myöhemmin ilmestyvä naisellinen ja itkuun purskahteleva Göbbelskin ovat pikemmin hahmoja Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille “-näytelmästä”.

Paskiaisista kertovat episodit ovat niitä verisiä mustia komediajaksoja, joissa katsojaa koetellaan irvistelyn ja naurun välimaastossa, tällä kertaa onnistuneemmin kuin ohjaajan vimeisimmissä töissä. Jo siksi, että natsien tappaminen mitä epäinhimillisimmillä tavoilla tuntuu historiallisesti perustellulta. Äärimmäinen väkivalta on satiiria Toisesta Maailmansodasta seuranneesta elokuvan “natsi-kuvasta” ja oikeuden jakajilla on häikäilemättömän anakronistisesti koko historiankirjoituksen paino takanaan.

Niinpä Kunniattomat paskiaset on katsaus natseille kostamisen elokuvahistoriaan, ei maailmanhistoriaan. Mutta Tarantino ei aivan halua jättää elokuvaansa tälle tasolle. Shosannan kostotarinan roolin pienentämisen lopputuloksena voisi olla ohjaajan napakoin komedia ja se täydellinen elokuva-pastissi, jota hän on metsästänyt. Eheyden kannalta tämä olisi ollut voitto, mutta on silti onni ettei tähän ole päädytty.

Se, miten viides ja viimeinen elokuvateatteriin sijoittuva jakso päättyy, on jotain rohkeaa, eikä ainoastaan yllättävyytensä takia. Ratkaisu on elokuvahistoriallisena kommenttina jännittävä, eikä katsojan roolia yhtenä osapuolena unohdeta. Vaikka katsojat ovat aina sitä halunneet, tätä loppua ei ole nähty yhdessäkään sotaelokuvassa. On tietysti tulkinnalle avointa, onko Tarantino tarkoittanut lopun puhtaaksi kostofantasiaksi, vai pitäisikö katsojan, kuten itselleni kävi, tuntea olonsa likaiseksi sitä seuratessaan.

Elokuvan yksittäisissä kohtauksissa rakennettu jännitys on joka tapauksessa nerokasta ja huumori paikoin myös tyylikkään vähäeleistä. Ensimmäinen episodi kokonaisuudessaan ja kohtaus kellarikapakassa, jossa elokuvan kansainväliseltä näyttelijäjoukolta nähdään erityisen viehättäviä pieniä suuria roolisuorituksia (etenkin Fassbender, Kruger, Schweiger ja Diehl) ovat mestariohjaajan siveltimestä. Sanottakoon sitä postmodernin ongelmaksi tai ei, mutta yhtenäistävän kokonaiskaaren puuttuminen on tämän teoksen suurin ongelma.

Tietty hajamielinen pitkäveteisyys tarinan alkupuolen lopulla on vain eräs merkki tästä. On tietysti mainiota, että englantilaisupseerin (Michael Fassbender) lyhyt kohtaaminen Mike Myersin esittämän kenraalin ja Churchillin kanssa keskimatkassa räjäyttää pankin komedian osalta, mutta se tuntuu samalla olevan kohtaus, joka on olemassa paikatakseen aiempaa jäntevyyden puutetta.

Hajanaisuuden vaikutelmasta huolimatta Kunniattomat paskiaiset on mainio tilkkutäkki, joka on täynnä niin hienoja paloja, ettei kokonaisuuden vaikeuksista voi olla kovin pahoillaan.

DVD: Anamorfinen 2.40:1 -laajakuva, Dolby Digital 5.1 -ääniraita. Lisämateriaalina pidennettyjä ja vaihtoehtoisia kohtauksia, sekä Eli Rothin ohjaama elokuva elokuvassa “Nation’s Pride”. Arvio levittäjän toimituksen saapuessa.

Teksti: © 2009 Aleksi Salonen

Lue myös: 50 Quentin Tarantino faktaa