“Sä laitoit mut nettiin”, laulaa se-ja-se. Tällä kertaa nettiin laitetaan kidutusta norjalaisessa kauhupätkässä.
Michael Haneken Itävalta-trilogiassa television kylmä ruutu on tuhon suuri trivialisoija. Uutiskatsaukset muuntavat katastrofit toissijaiseksi tietovirraksi. Kuolema ja kärsimys ovat banaali siivu päivittäistä media-annostamme. Sensibiliteetin kadottua tapahtumien yksityiskohdat ovat jo kauan sitten muuttuneet toistensa kanssa vaihdettaviksi.
Norjalaisessa trillerissä Kiertotie (2009) ajatusta on päivitetty resonoimaan tosi-tv- ja paparazzikulttuurin kanssa, mistä kidutukselle omistettu nettiohjelma. Filmille tappaminen juontaa juurensa snuff-elokuviin. Toiminnan arkkitehdit taas ovat 60-luvulta peruskuvastoon takertunutta Mansonin perheen ideaa.
Juonessa norjalainen avopari on hakemassa halpaa viinaa Ruotsista, kun heidät johdetaan harhaan. Ilmapiiri on välittömästi sellainen, että jokainen vastaan tuleva hahmo on mukana leikissä, joka paljastetaan jo aloituskohtauksessa: paria ollaan houkuttelemassa kidutuskammioon, josta verityöt lähtevät nettiin kiertoon.
Kiduttava jengi on Teksasin moottorisahamurhista (1974). Sadisti on todellinen Leatherface, sillä hänet esitellään ensimmäisen kerran fetissisessä nahkanaamarissa. Kirveskin tulee uhkaavasti ovesta läpi, meinaa murskata naisen kallon, ja julkaisun lisämateriaalissa ohjaaja kekkuloi kirveen kanssa kuin Nicholson Hohdossa (1980).
Avoparin auto kasvaa koomiseksi ongelmapesäkkeeksi, elokuvan raajarikkoisuuden analogiaksi. ”Kiertotiellä” renkaat räjähtävät naulalankkuun. Ähelletään, tarvitaan työkaluja. Seuraa miehen harhailu ränsistyneelle huoltoasemalle. Avoparin erottaminen toisistaan on ainut keino luoda jännitystä. Kun mies tutkii, käy joku huohottamassa naisen niskaan, ja päinvastoin.
Säpsähdyksiä viljellään, kunnes kohdataan kiduttajat, juostaan kellarissa ja väistellään haulikon luoteja. Aivan lopuksi tuijotetaan syyllistävästi videokameraan, joka yhä mekaanisesti puskee kamaa nettiin. Katsoja tietenkin rinnastetaan snuffin tilaajaan — tässä ”sanoma”, arvelisin.
Kiertotiestä ei löydy yhtään omaperäistä tapahtumapaikkaa, hahmoa, äänimaiseman osaa, juonenkäännettä tai edes kuvanrajausta. Tekninen pätevyys — numeroiden mukaan maalattu jenkkifilmi — ei riitä, ellei solidaarisuuden nimissä halua hypettää pohjoismaalaista kauhua.
Johtoajatukseltaan samankaltainen My Little Eye (2002) onnistui paremmin ja Eli Rothin Hostelit (2005 & 2007) ovat viihdyttävämpiä.
Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA