Darkman II & III

Ohjaus Bradford May
Näyttelijät Larry Drake, Arnold Vosloo, Kim Delaney
Maa Yhdysvallat
Pituus 90 min
Ikäraja 15 vuotta
Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Hanki omaksi

• Kuva 3
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Darkmanin suoraan videolevitykseen päätynyt jatko-osa alkaa ensimmäisen osan kertauksella: gangsterit telovat tiedemies Peytonin, tiedemies palaa pahoin, tiedemies kehittää ihonaamareita, joiden turvin hän kostaa ja yrittää ohessa luoda itselleen kestävän keinoihon.

Johdonmukaisuuden säilyttämiseksi ne kohtaukset, joissa näkyy Darkmanin alkuperäinen esittäjä Liam Neeson, on kuvattu uusiksi jatko-osan päänäyttelijä Arnold Vosloolla. Historia kirjoitetaan uusiksi kuin Forrest Gumpissa.

Menettely kuvaakin hyvin koko elokuvaa. Se yrittää kopioida alkuperäisen tyylin ja on parhaimmillaan vain viitatessaan kuvastoon, joka Sam Raimin elokuvassa on paremmin toteutettu. Juttu haiskahtaa rahakeikalta, mutta on vaikea ymmärtää, kuka näinkin heikon elokuvan haluaisi nähdä.

Juonessa kuolleeksi luultu, helikopterilla siltaan murskautunut gangsteripomo Durant herää koomasta ja pyrkii uudestaan huipulle, nyt kehittelemällä superaseen. Joukkoineen hän valtaa tehdasalueen ja tappaa sen tiedemiesomistajan, Peytonin sukulaissielun, joka hänkin tutki keinotekoista ihoa.

Sitten alkaa kosto, joka niin ikään jatkuu aloitusosan kaavalla tai sitä varioiden. Peyton seikkailee 99 minuuttia kasassa pysyvien ihomaskien turvin, soluttautuu niillä gangstereiden pariin, yrittää tuhota heidät eri tavoin. Peytonin tyttöystävän sijaan neitona hädässä on tiedemiehen sisko.

Se mikä alkuperäisessä toimi, on tässä kornia ja campia. Avaintermi on liiallinen selittäminen, yritys tuoda päättömään sisältöön loogista rakennetta. Ajatellaan esimerkiksi Durantin suunnitelmaa vallata tehdasalue, koska hän tarvitsee aseeseen energiaa. Tästä energiatekijästä jankataan dialogista toiseen, vaikka karikatyyrisenä ”pahan pomon suunnitelmana” se nimenomaan vaatisi turvan pitämistä tukossa.

Ongelma korostuu, kun dialogin ainut tehtävä on viedä eteenpäin juonta, joka tässä jatkuvassa ristivalotuksessa paljastuu entistä naurettavammaksi; aivan kuin sabotaasi olisi tarkoituksellista, parodista se ei ole.

Ohjaaja Bradford May on ohjannut lähinnä tv-sarjoja ja tv-elokuvia. Tämä estetiikka (ja kaiketi myös budjetti) ei sovellu aiheen käsittelyyn, joka nojaa pelkästään vahvaan tyyliin. Eihän ekspressionistinen kauhuelokuva toimi, jos se on kuvattu kuin Salattujen elämien jakso.

May ohjasi vielä kolmannen Darkman-elokuvan. Juonessa huumekauppaa pyörittävä gangsteri haluaa selvittää Darkmanin fyysisen voimakkuuden lähteen ja tislata siitä uuden markkinat valloittavan huumeen; jos kakkososa ”käsittelee” asekauppaa, tämä ”käsittelee” sitten huumekauppaa. Elokuvaan pätee aiempi kritiikki, sillä ne ovat juonta lukuun ottamatta identtisiä tapauksia.

DVD: Pan Vision on julkaissut molemmasta elokuvasta suomalaisen laitoksen (vko 33/2011). Darkman II:n kuva on melko tumma 16:9, ääniraita 2.0 englanti. Darkman III:n kuva (ilmoitettu 16:9) on kaiketikin väärässä kuvasuhteessa, ääniraita on 2.0 englanti. Julkaisut eivät sisällä lisämateriaalia. Suomenkielinen tekstitys on välillä todella heikko.

Darkman II:n pakkaamattomat kuvakaappaukset: kuva 1, kuva 2, kuva 3, kuva 4 ja kuva 5; Darkman III:n: kuva 1, kuva 2, kuva 3, kuva 4 ja kuva 5.

Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen