Miehet tappavat aikaa ja siinä sivussa melkein toisensa. BBC:n slapstickia, surrealismia ja vähän muutakin.
80-luvulla lavakoomikkoina aloittaneet Rik Mayall ja Adrian Edmondson nousivat pinnalle Älypäiden myötä. Mayall näytteli ja käsikirjoitti, Edmondson näytteli. Bottomissa vastuu on jaettu.
Kyse ei ole jatko-osasta, mutta sarjoja on syytä verrata. Bottom on formalistisempi, ehkä katsojaystävällisempikin. Surrealismin kustannuksella meno on muuttunut enemmän slapstickiksi. Kaaos ja anarkia eivät varjosta muotoa, joka on selkeästi tilannekomedia.
Älypäissä kartettiin luentoja, nyt töitä. Keski-ikää lähestyvät Richard (Mayall) ja Eddie (Edmondson) elävät sosiaalituilla hirveässä läävässä. Rahansa he häviävät vedonlyöntiin, sillä helppo raha on vaikeaa. Televisio on heidän harrastuksensa, Emmerdale intohimonsa.
Samoina ovat pysyneet miljöö ja sen terrorisointi. Kovimmillaan mennään naapurin seinästä läpi. Keittiössä sattuu yhä katastrofeja, tuli ja sähkö korventavat joka jaksossa, rankaiseva krikettimaila löytää takaraivon ja kengänkärki sukukalleudet.
Ärsyttävimmillään Bottom on juuri tässä: kun vaikeasti kääntyvät kaksimieliset sanaleikit ja äkkiväärät tilanteet hautautuvat tyhjänpäiväisen ryminän alle, jolle ei tunnu löytyvän loppua. Mayall on toki häkellyttävän energinen, mutta jotain rajaa.
Kolmen tuotantokauden jaksoissa etsitään joko naista tai viiletetään sosiaalisen elämän viidakossa, josta on sopivasti vieraannuttu. Molempien suhteen miehet ovat epäonnisia, mutta Richard on sitä korostetummalla tavalla. Teemajaksoissa kierrätetään aiheen kuvastoa, esimerkiksi jouluna se on Jeesuksen neitsytsyntymä. Kuolemakin vierailee, ”konkreettisesti”.
Selkeä muutos Älypäihin on juonen olemassaolo, joka on tosin vieläkin summittainen. Kohkaus tarvitsee puitteet, ongelman. Näitä ovat muun muassa selviytyminen luonnossa, prinsessan kosinta, murtovarkaan taltuttaminen ja maailmanpyörään juuttuminen.
Hahmojen itsekontrollin puute, itseriittoinen typeryys ja moraaliton luonne muodostavat sen rungon, jonka päälle vitsit asettuvat. Mikään ”realistisuus” ei rajoita tapahtumien eskaloitumista. Silloin ei myöskään tarvitse miettiä seuraamuksia. Julman maailman sijaan he tuhoavat itse itsensä.
Satiiri kanavoidaan peliin Richardin kautta. Käytännössä katuojassa elävä imbesilli on omaksunut pöyhkeän eliitin roolin. Siitä kasvaa paralleelinen karikatyyri sisäsiittoisesta yläluokasta, joka pysyy pinnalla korkeintaan palvelusväen vetämänä.
Itseään hän pitää Falklandin sodan veteraanina, mistä päästään esittämään suoraa kritiikkiä tästä konfliktista pääministeri Thatcherin keinona pönkittää valtaansa. Pubissa kohdattavalta traumatisoituneelta sotaveteraanilta viedään puujalka, joka pantataan pelirahaksi.
Viinalle perso Eddie on Richardin maanisuutta tasapainottava voima, muttei suinkaan statisti. Richardin suunnitelmat hänen päänsä menoksi osuvat aina omaan nilkkaan. Suhde ei ole mallia viha ja rakkaus, vaan jotain muuta, kahden toisiaan vasten romahtaneen tasapainoilua pystyssä pysymiseksi.
Useampi tilannekomedia voisi tehdä niin kuin Bottom tekee. Pohjalla siinä on aina jotain tunnistettavaa ja turvallista, mutta komiikkaa ei kahlita realismiin. Rajoja on hyvä venyttää.
Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA