Teksti on julkaistu alun perin syksyllä 2009.

Nyt kun Big Brotherin viidestoista tuotantokausi alkoi Suomessa on vapauttavaa katsoa, kuinka Iso-Britannia, kulttuurialueeltaan tämän villityksen kulminaatiopiste, suorittaa lanseeraamalleen kitsch-instituutiolle viimeisen voitelun. Dead Set (2008) on nimi, alla pari merkintää.

Toinen esimerkki ironiantajusta löytyy englantilaisen median suhteesta Euroviisuihin: heitetään joku tunari kisailemaan ja ilveillään muille, jotka ottavat kisan yhä tosissaan.
Kuin jossain Chris Morrisin satiirissa Suomi niveltyy henkisesti Itä-Eurooppaan, missä Euroviisut ovat ”tuoreiden” kansallisvaltioiden tärkeitä nationalistisia hankkeita, eräänlainen vuosittainen injektointi ”talvisodan henkeä”. Mäntää puristava käsi on Suomessa usein määrätietoisempi…

Viisiosainen televisiosarja Dead Set nivoo yhteen ilmiöitä, joihin englantilaisilla katsojilla on se proverbiaalinen viha- ja rakkaussuhde. Yksi näistä on Big Brother -reality show, joka on kausi kaudelta menettänyt katsojien kiinnostusta. Nykyään se kaapii kaupallisesti tynnyrinpohjaa yhtä pahasti kuin kisailijoiden valintakriteerit eettisestä vinkkelistä.

Toinen on zombigenre, johon lajityyppien välillä suvereenisti seilaava Danny Boyle puhalsi hetkittäistä eloa 28 Days Laterilla (2002). Hyvä elokuva huolimatta siitä, että se on käsikirjoitukseltaan heikko jäljitelmä George A. Romeroa.

Dead Setissa maailmalopun ensimmäiset kuvat näyttäytyvät kuten nykyaikana todellisuus koetaan: pieninä häiriötekijöinä yhteiskunnassa, joista raportoidaan kiihkeästi televisiossa. Big Brother -ohjelman kulissien takainen elämä on yhtä hektistä. Illan päälähetyksessä talosta poistuu jokin kolmesta häätöäänestyksen kilpailijasta.

Alustus on tyypillistä juonikuvioiden, hahmojen ja miljöiden esittelemiselle uhrattua siksakkia: kuhisevan muurahaispesän asukkaiden irtosuhteita, kirosanoja, sättimisiä, stressausta viimeistellystä kuvapinnasta, kamerakuvaa suoraan talon sisältä ja sen seesteisestä elämän menosta — päällepäin yksinkertainen ohjelmaidea onkin kaikkea muuta.

Asukkaita ei voi sinänsä pakottaa toimimaan tavalla, joka tukisi parhaiten sen hetken katsojaodotuksia. Leikkiin ryhtyneistä luodaan oikeilla kuvavalinnoilla ja leikkauksilla haluttu muotokuva, mutta voimattomia ollaan tilanteessa, jossa katsojat haluavatkin poistaa talosta markkina-arvoisimman kilpailijan.

Ohjelmaa tekevien työhuoneen, heidän bunkkerinsa, ulkopuolista maailmaa seurataan aluksi vain sivusilmällä pienestä televisionäytöstä. Uutisoinnit selittämättömistä väkivallanteoista alkavat nostaa työtuoleihinsa ja kameranvarsiin liimaantuneiden mielenkiinnon. Vaarana on, että väkivaltatapausten profiili nousee niin korkeaksi, että se anastaa katsojat illan suoralta lähetykseltä.

Tässä vaiheessa pelataan mainiosti cameoiden oikeaoppisella käytöllä. Rekisteriltään se on tosin sidottu englantilaiseen kulttuuripiiriin. Davina McCall on sekä tosielämässä että Dead Setin ”Big Brotherissa” sen suosittu juontajatar.

Dead Setissa hän näyttäytyy varjomaailman itsenään, egomaanisena nirppanokkana, joka lopulta muuttuu zombiksi. Lisäksi kohtauksissa vierailee englantilaisen Big Brotherin ex-kilpailijoita ja voittajia, jotka luovat veijarimaista autenttisuutta.

Kesken suoran lähetyksen zombit tulvivat Big Brotherin pääkallopaikalle. He syövät ja muuttavat kaltaisikseen paikalle saapuneet fanit. Studioväen massamurha ei ole merkitykseltään laukaus suurempaan. Se on eräs pandemian näyttämöistä.

Moderni yhteiskunta hajoaa palasiksi ehkä liiankin nopeasti. Parissa tunnissa radio-asemat soittavat kohinaa ja televisiosta näkee vain BB-talon reaaliaikaista syötettä. Eristetyt asukkaat luulevat ymmärrettävästi kaiken olevan leikkiä, ehkä uusi viikkotehtävä.

Todellisuus näyttää kasvonsa, kun päiväkirjahuoneen kautta talon astelee verissäpäin tuotannon juoksutyttö. Tästä käynnistyy zombielokuvien perustilanne. Huonosti toimeen tuleva jengi yrittää pysyä hengissä linnoittautumalla neljän seinän sisään. He joutuvat ongelmien eteen, joiden ratkaisu vaatii talosta poistumista.

Keskeiseksi ”voimanaiseksi” nousevan juoksutytön väkivallan käytössä ja tavassa, jolla hän käsittelee asetta, suoristetaan psykologisia mutkia aika tavalla. Hän on yksi niistä harvoista, joka ei pode tunnontuskia tekemisistään.

Suhtautuminen väkivaltaan on päällä/pois päältä, eli mustavalkoinen: yksi on hysteerinen vätys, toinen miekkaa teroittava Conan-barbaari.

Alussa mainittu Danny Boylen 28 Days Later lienee ollut Dead Setin innoittaja siinä suhteessa, mitä se itse toi pöydälle, eikä täysin varastanut George A. Romerolta.

Käsivarakamera heiluu ja zombit ovat kaanonin käytännöistä poiketen vikkeläjalkaisia ratajuoksijoita, eivät etanoita. Tasoittavana tekijänä ne ovat heikkoja ja hidasälyisiä.

Dead Set julistaa koko ajan BB-formaattiin liittyvää inhoa. Sarjaa ulospukkaavat tuntevat väristyksiä joutuessaan — julkisesti “päästessään” — kohtaamaan julkisuushakuisia tyhjäntoimittajia. Show’n sovinistinen tuottaja on tyranni eikä viileä media-ammattilainen.

Hänelle taloon tissi-, perse- ja naamakertoimella sisään otetut patsaat ovat sähköpiiskalla paimennettavaa karjaa. Sama management by perkele kohdistuu alaisiin. He huomaavat vasta kentällä, että työpaikka ei vastaa mielikuvia. Vastavalmistunut pääsee kuskaamaan korkeintaan kahvikuppeja.

Dead Setin satiiri ei ole ainutlaatuista, se on kolumnistien vakiotavaraa, mutta eräässä kohtauksessa se esitetään hervottomalla tavalla. Tuottaja on leikkelemässä kuolleen kilpailijan ruhoa houkutuslinnuksi. Hän huutaa, kuinka hän tekee menestyksensä eteen enemmän kuin vain pyörii tissit tanassa viikon televisiossa, kuten julkisuudenkipeät kanat Big Brotherissa.

Tässä saastaisessa, pirullisessa, viiksisuisessa tuottajahahmossa kiteytyykin tekijöiden puhdas viha koko ”instituutiota” kohtaan.

Teksti 2009, 2010, 2012: Jaakko Kuitunen