Vuonna 2045 katastrofaalinen ilmastonmuutos ja maailmanlaajuinen energiakriisi, puhumattakaan nälänhädästä, köyhyydestä, sodista ja taudeista, ovat saattaneet maapallon lopun partaalle. Lyhyesti, kaikki nykyiset pelkomme ovat käyneet toteen. Kyseessä on äärimmäinen dystopia.

Tällainen on premissi Ernest Clinen kulttimainetta nauttivassa scifi-romaanissa Ready Player One (2011), jonka ohjaajaveteraani Steven Spielberg on nyt siirtänyt valkokankaalle. Wade Watts (Tye Sheridan), tarinan päähenkilö, syntyy sukupolveen, joka kokee tulleensa todellisuuden pettämäksi. Ainoa asia, joka tekee elämästä siedettävän, on OASIS, globaalisti verkottunut virtuaalitodellisuus, jonka maailmaan Wade päivittäin astuu miljoonien kaltaistensa tavoin silmikon ja haptisten hansikkaiden varassa.

Ohjelmointivelho James Hallidayn (Mark Rylance) luoma Oasis sai alkunsa videopelinä, jossa ihmiset valitsivat avatarin, ratkaisivat tehtäviä ja ylipäätään jättivät todellisen maailman taakseen. Oman pomon surmaaminen oli pelin suosituimpia elementtejä. ”Ready Player One” – viesti, joka tervehtii pelaajia heidän kirjautuessaan sisään – viittaa pelihallien kolikkokäyttöisiin koneisiin 1980-luvulla, vuosikymmenellä, jota kirja ylistää mitä erilaisimmilla viittauksilla populaarikulttuuriin.

Yhteiskunnan viimein romahdettua Oasiksen merkitys kasvoi kattamaan elämän peruspilarit. Wade käy simulaatiossa koulua, kun taas hänen äidillään on virtuaalimaailmassa kaksi kokopäivätyötä: yksi puhelinmyyjänä, toinen online-bordellin seuralaisena. Kuten miljoonat muut käyttäjät, Wade saa selville Oasiksen erityisominaisuuden ja -päämäärän: Hallidayn pääsiäismunan metsästyksen. Jokaisen, joka toivoo löytävänsä simulaation sisään kätketyn aarteen, on jaettava Hallidayn nörttimäinen intohimo 80-luvun popkulttuuriin. Löytäjä ei peri ainoastaan suunnittelijan suunnatonta omaisuutta, vaan myös virtuaalisen maailman kontrollin.

Piskuisessa asuntovaunussaan, seinän ja kuivausrummun väliin kiilautuneena Wade pelaa öisin Galagaa, kasarin klassista kolikkopeliä, ja lukee X-Men-sarjakuvia samalla, kun jokainen opittu viittaus työntää häntä eteenpäin simulaatiossa. Hän näkee Oasiksen ja Hallidayn viimeisen tehtävän ”pakoluukkuna parempaan todellisuuteen”.

Elokuvissa virtuaalinen todellisuus näyttäytyy harvoin houkuttelevassa valossa. Matrix (1999) on yksi tunnetuimmista VR-dramatisoinneista – ja yksi synkimmistä. Epäonnistunut sota älykkäitä koneita vastaan on pelkistänyt ihmiskunnan yltäkylläiseksi biosähkön lähteeksi. Autuaan tietämättöminä orjuudestaan ihmiset ovat ripustettuina koko ”elämänsä” miltei täydelliseen simulaatioon maailmasta sellaisena kuin se oli 200 vuotta aiemmin.

Matrix esittää virtuaalitodellisuuden aistivankilan muotona. Mieleenpainuvassa kohtauksessa katsoja näkee, mitä ihmisrodulle on tapahtunut. Kehdosta lähtien olemme lukittuina pieniin eristysselleihin, joissa kehoon tunkeutuvat letkut ylläpitävät elintoimintojamme ja kytkevät meidät Matrixin tuudittavaan koodiin. Miljoonia ihmisiä rinnakkain mutta seinin toisistaan eristettyinä. Kyseessä on kauhistuttava VR-painajainen: virtuaalinen on syrjäyttänyt reaalisen ja eristänyt yksilön. Kaiken lisäksi emme edes tiedosta omaa vankeuttamme.

Dilemma dramatisoituu parhaiten Cypherin (Joe Pantoliano) kautta. Hän ei kestä sitä, millaiseksi maailma on muuttunut, vaikka on ollut vapaana järjestelmästä lähes vuosikymmenen. Niinpä hän tekee koneiden kanssa sopimuksen palatakseen simulaatioon ja saadakseen kaikki muistonsa totuudesta pyyhityiksi. Kun Cypher pettää ystävänsä ja viimeistelee sopimusehtonsa, hän sanoo: ”Tiedän, että tätä pihviä ei ole olemassa. Tiedän, että kun laitan pihvin suuhuni, Matrix kertoo aivoilleni sen olevan mehukas ja herkullinen. Yhdeksän vuoden jälkeen, tiedätkö, mitä käsitän?” Hän ottaa toisen suupalan. ”Tieto lisää tuskaa.”

Ratkaisevalla tavalla elokuvan sankarit – Neo, Morpheus ja Trinity – vastustavat simulaation viettelystä. Vaikka todellinen maailma on palanut ja lähestulkoon asumiskelvoton – paljon pahempi kuin rappeutuva planeetta, jolta Wade Watts etsii suojaa – sitä ei voi hylätä. Tosi on asetettava kaiken muun edelle.

Matrix saattaa edustaa pahinta mahdollista uhkakuvaa virtuaalitodellisuuden tulevaisuudesta, mutta elokuva ei ole negatiivisuudessaan yksin. Kiinnostavasti sama epäilyksen varjo, joka on vainonnut videopelejä kokonaisuutena viimeiset 30 vuotta, kohdistuu usein myös virtuaalitodellisuuteen – että katoaminen koko päiväksi digitaaliseen maailmaan on antisosiaalista, moraalisesti epäilyttävää ja korruptoivaa.

Ilmeisiä yhteneväisyyksiä löytyy vuoden 1992 jokseenkin vanhentuneesta Ruohonleikkaajasta. Stephen Kingin novelliin perustuvassa elokuvassa nerokas mutta varsin hullu tohtori Lawrence Angelo (Pierce Brosnan) hyödyntää virtuaalisia maailmoja laajentaakseen simpanssien tajuntaa. Kun Angelon koe-eläin muuttuu murhanhimoiseksi, kuten odottaa sopii, hän aloittaa kokeet yksinkertaisella ruohonleikkaajallaan Jobella (Jeff Fahey), jolla on oppimisvaikeuksia.

Kun tutkimus laahaa, Angelo vetäytyy kellariinsa ja kuluttaa tuntikausia VR-maailmoissa laiminlyöden vaimoaan sekä lukuisia velvollisuuksiaan. Huone löyhkää selvästi teini-ikäisen makuuhuoneelta. Itse asiassa hänen ainoa tosiystävänsä vaikuttaa olevan naapurin poika, joka uskoo, että Angelo omistaa parhaat pelit, ja saapuu tämän luokse käyttämään VR-laitteistoa.

Vaikka visuaaliset tehosteet näyttävät nykypäivän standardeilla hirvittäviltä, Angelon psykedeeliset simulaatiot teroittavat mieleen videopelit, mukaan lukien ensimmäisen persoonan ampujat ja kilpa-ajajat. Vaikutus on kirjaimellisesti mielen muuttava: Jobesta tulee älykkäämpi, mutta pian simulaatiot avaavat väylän telekinesian tuhoisammille puolille – ja murhanhimoiselle raivolle. Tarinan opetusta ei ole vaikea havaita: ajan tuhlaaminen piileskelemällä ja pelejä hakkaamalla on paitsi turmiollista myös alentavaa. Todelliselle maailmalle ei ole terveellistä korviketta.

Huolimatta virtuaalitodellisuuden pyrkimyksistä tempaista käyttäjänsä kokonaisvaltaisesti keinotekoiseen maailmaan, heidän eristämisensä ei ole välttämätöntä. Black Mirrorin jakso nimeltä ”San Junipero” esitti hiljattain toiveikkaamman skenaarion. Lähitulevaisuudessa ikäihmiset karkaavat San Juniperon simuloituun bilekaupunkiin, jossa he voivat elää yhä uudelleen nuoruuttaan – aika on pysähtynyt vuoteen 1987 – ja kohdata kaltaisiaan, joiden luonnollinen elämä lähenee loppuaan.

Yleensä Black Mirror tarjoaa karmivia näkyjä teknologian vääristämästä tulevaisuudesta, mutta tällä kertaa sarja tutkii sen mahdollisuuksia liittää ihmisiä yhteen ja luoda uudentyyppistä yhteisöllisyyttä. Epätavallisessa rakkaustarinassa päähenkilö Kelly valitsee lopulta jäädä kuolemansa jälkeen kaupunkiin, jossa hän saa olla ikuisesti nuori, onnellinen ja rakkaidensa parissa, kunhan vain sallii tietoisuutensa digitoinnin ja lataamisen palvelimelle. Tuonilmainen ei siis sijaitsekaan pilvien keskellä vaan Pilvessä, rönsyilevässä datakeskuksessa, jossa fyysisesti kuolleiden mielet jatkavat eloaan.

Ready Player Onen alussa Wade paljastaa katsoneensa kaikki 180 jaksoa 80-luvun amerikkalaisesta tilannekomediasta Perhe on paras. ”Kun istuin yksin pimeässä ja katsoin ohjelmaa läppäriltäni, kuvittelin aina eläväni tuossa lämpimässä, hyvin valaistussa talossa, ja noiden hymyilevien, ymmärtäväisten ihmisten olevan minun perheeni.” Vaikka viihteen vallitsevat muodot – kirjallisuus, televisio, elokuvat, pelit – mahdollistavat eskapismin, niiden vaikutus on ohimenevä ja fiktiivinen. Wade samaistuu voimakkaasti sitcomin hahmoihin ja heidän maailmaansa, mutta etsii jotakin immersiivisempää ja painavampaa.

Alun perin Halliday suunnitteli Oasiksen massiiviseksi monen pelaajan verkkoroolipeliksi eli virtuaaliseksi tilaksi, jonka tarkoituksena on ihmisten yhdistäminen, ei erottaminen. Samankaltaisia pelejä on jo olemassa: World of Warcraft ja EVE Online ovat kannatelleet suuria ja sofistikoituneita virtuaaliyhteisöjä vuosikymmeniä. Niiden kukoistus virtaa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja kuihtuisi ilman sitä.

Tämä on todellinen syy siihen, miksi Wade kokee vastustamatonta vetoa Oasikseen, eikä haluaisi kirjautua ulos joka ilta. Hän ei pakene epätodelliseen vain siksi, että maailma on liian ruma, vaan koska epätasa-arvon repimä, dystooppinen todellisuus ei vuonna 2045 kykene enää tarjoamaan edellytyksiä sosiaaliselle kanssakäymiselle ja inhimilliselle yhteydelle, joita hän himoitsee.

Teksti: 2018 Samu Oksanen