Twin Peaks -muistoja

Twin Peaks (1990-1991)

| ARTIKKELI

Kulttisarja Twin Peaksin ensiesityksestä on tänä vuonna kulunut 20 vuotta. Filmgoerin Twin Peaks -artikkelisarjan ensimmäisessä osassa Marjo Eskola muistelee Twin Peaksin musiikkia ja sarjan inspiroim…

julkaistu 2010-05-10 / päivitetty 20.06. klo 19:07

KUVA 4

Gordon Cole (David Lynch)
Gordon Cole (David Lynch) 

KUVA 3

Sheriffi Truman (Michael Ontkean) ja Agentti Cooper (Kyle Maclachlan)
Sheriffi Truman (Michael Ontkean) ja Agentti Cooper (Kyle Maclachlan) 

KUVA 2

Julee Cruise
Julee Cruise  

KUVA 1

Laura Palmer (Sheryl Lee)
Laura Palmer (Sheryl Lee) 

Twin Peaks (1990—1991) on kenties kaikkien aikojen legendaarisin sarja. Se on tunnelmaltaan, hahmoiltaan ja juonenkäänteiltään edelleen, kaksikymmentä vuotta ensiesityksensä jälkeen, loistava sarja, joka avaa uusia näkökulmia jokaisella katselukierroksella. Täytyy sanoa, että vanhempani osoittivat mielestäni suhteellisen liberaalia näkemystä antaessaan alle kymmenvuotiaan tyttärensä katsella ohjelmaa, jossa rikossarja, kauhutarina ja fantasia yhdistyivät tavalla, joka on edelleen hämmentävä ja monin paikoin pelottava. Twin Peaks tuli kuitenkin osaksi lapsen ja varhaisteinin maailmaa. Kuuntelimme kasetilta sarjan riipaisevan kaunista ja nyrjähtänyttä musiikkia, luimme seksuaalisesti ylivirittyneen Laura Palmerin päiväkirjaa likaisine yksityiskohtineen ja leikimme Barbie-nukeilla bordellia, sarjamurhaajia ja nistejä. Yöllisen teurastuksen jäljille päässeen reportteri-Barbien murhaaja kutsui luokseen suorasukaisesti viestillä: Tule rantaan. T: Murhaaja. Ja sehän meni. Kokonaisvaltaisen sarjan vastaanoton täydensivät sarjan näyttelijöiden kuvilla tapetoitu huone ja ensimmäisen poikaystävän kanssa jaettu Twin Peaks -sydänriipus.

Twin Peaks on kuitenkin aina ollut paljon enemmän kuin sarjan ympärillä pyörinyt oheismarkkinointi. Laura Palmerin (Sheryl Lee) kohtalossa kuvastuu lapsuuden loppu ja mielikuvitusmaailman käsin kosketeltavuus, jota ei tulisi ylianalysoida eikä kyseenalaistaa. Twin Peaksin kauneus, kauhu ja nerokkuus ovat eritoten sen käsittämättömyydessä. David Lynchin ja Mark Frostin luoma Twin Peaksin maailma, sen tunnelma, pimeys ja omituisuus tekevät siitä lähes ajattoman. Yksi suuri tekijä tässä ajattomuuden tunteessa on myös musiikki, siitä pitää omintakeisen lynchmäinen jazzvaikutteita, ikivihreitä big band -kappaleita, huumaavia syntikoita ja ilkkuvia kitaroita yhdistelevä ja niillä taidokkaasti vuorotteleva soundtrack huolen.

Useimmat muistavat erityisesti Angelo Badalamentin säveltämän teemakappaleen, jossa toivottomuus ja suru yhdistyvät valon pilkahdukseen jossain kaukana. Badalamentihan debytoi elokuvamusiikin saralla jo vuonna 1973, mutta hänen todellinen läpimurtonsa tapahtui vasta 1986 ohjaaja David Lynchin Blue Velvet -elokuvassa. Voisi melkein sanoa, että parivaljakon yhteistyö huipentuu Twin Peaksissä, jonka musiikki on paitsi jäänyt lähtemättömästi mieliin myös vaikuttaa kokonaisuuteen keskeisellä tavalla.

Twin Peaksissä ilmassa on aina musiikkia. Tämä koskee myös ilmaa hahmojen ympärillä. Omintakeisten ja eriskummallisten salaisuuksien riivaamien hahmojen mukana kulkevat myös henkilökohtaiset musiikkiteemat, jotka kiteyttävät hienosti hahmojen persoonallisia piirteitä ja heidän maailmansa rytmiikkaa. Audreyn (Sherilyn Fenn) teema on esimerkiksi sekoitus seksikkyyttä, leikittelevää keinuntaa ja melankolista outouteen pohjaavaa yksinäisyyttä, joka tekee hahmon rauhattomaksi. Bobbyn (Dana Ashbrook) teema tuntuu taasen kuvastavan näyttämisen halua ja aggressiivisuuteen kätkettyä epävarmuutta ja pahaa oloa. Badalamentin musiikilla on kuitenkin myös ikään kuin oma persoona, joka ylittää hahmojen sisäisten tunteiden kuvauksen ja ulkoisten tapahtumien komppaamisen. Musiikki on myös nerokkaasti ajoitettu vuoroin tukemaan, vuoroin kommentoimaan. Soivat kitarankielet saattavat esimerkiksi helähtäen tuoda mieleen hämmästyneen kulmakarvojen kohotuksen ja saksofoni tuntuu paikoin nauravan ilkikurisesti hahmojen edesottamuksille.

Twin Peaksin äänimaailma on sekoitus uutta ja vanhaa, suurta ja pientä, kaunista ja rumaa. Sitä kuvaa tuntu pysähtyneisyydestä ja poispääsyn mahdottomuudesta, mutta toisaalta toivon ja rakkauden pilkahduksista. Soundtrackin yhdistelmä hypnoottisia ja pahaenteisiä instrumentaalikappaleita, vanhaa swingiä, jonka ylitsepursuava positiivisuus riitelee surevan kaupungin kanssa ja Julee Cruisen tulkitsema dream pop tekevät osaltaan Twin Peaksistä kiinnostavan, pelottavan ja vangitsevan. Julee Cruisen esiintyminen Twin Peaksin Roadhousessa on ehdottomasti yksi sarjan sydäntä särkevimmistä kohtauksista. Keijumaisen Cruisen hidastetut liikkeet yhdistettynä hänen äänensä ilmavaan heleyteen, korkeisiin nuotteihin ja haikeisiin sanoituksiin, joissa kaivataan kadotettua rakkautta rakentavat yhdessä ambienssin, johon hahmot hakeutuvat ja joka saa katsojan hengittämään ääneti liikahtamatta.

Twin Peaksin musiikki on alusta alkaen tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Sarjan omituinen huumori on taasen esimerkki aspekteista, jotka ovat päässeet kunnolla oikeuksiinsa vasta myöhemmällä iällä. Lynchin itsensä esittämä huonokuuloinen FBI pomo Gordon Cole on kerta kerralta riemukkaampi huutaessaan salaisuuksia, samoin paikallista lainvalvontaa tylyttävä, mutta yllättävän elämänfilosofian omaava Albert Rosenfield (Miguel Ferrer). Kohtaus, jossa agentti Cooper ihastelee järvellä vaakkuvia sorsia on nykyisin yksi suosikkihetkistäni. Juonenkulkua hidastavat ja pysäyttävät hahmot, epätavalliset tilanteet ja Dale Cooperin (Kyle Maclachlan) eleetön ja hyväntahtoinen toiminta vääristyneessä todellisuudessa tuovat ennen kaikkea lisätäytettä Twin Peaksin karnevaaliin, jossa pöllöt eivät aina ole sitä, miltä vaikuttavat. Suosittelen lämpimästi jälleen uutta katselukierrosta. Mukaan on hyvä varata kahvia, piirakkaa ja pirunmoinen kasa donitseja, sillä niitä alkaa tehdä kuitenkin mieli.

Teksti: © 2010 Marjo Eskola

Seuraa meitä

PINNALLA

Cruella

| 28.05.

De Vil verhoutuu Westwoodiin: ikoninen Disney-pahis saa piristävän synkän ja provokatiivisen punk rock-käsittelyn.

Lue lisää »

Army of One

| 10.05.

Kirveen ja jousen kanssa hurjana ramboilevaa Ellen Hollmania et halua korvessa kohdata.

Lue lisää »

Kuka pelkää puudelia

| 23.05.

Infantiili ihmissusianimaatio kaipaa vähemmän Boltia ja enemmän Larry Talbotia.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Army of One

| 10.05.

Kirveen ja jousen kanssa hurjana ramboilevaa Ellen Hollmania et halua korvessa kohdata.

Lue lisää »

Kuka pelkää puudelia

| 23.05.

Infantiili ihmissusianimaatio kaipaa vähemmän Boltia ja enemmän Larry Talbotia.

Lue lisää »

Cruella

| 28.05.

De Vil verhoutuu Westwoodiin: ikoninen Disney-pahis saa piristävän synkän ja provokatiivisen punk rock-käsittelyn.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

After We Collided

| DVD | 03.05.

Nuorten aikuisten Fifty Shades of Greyssä tapellaan ja nussitaan, mutta mitään ei tapahdu.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Luetuimmat – 12KK

Caleb Landry Jones ja Henry Hughes

The Outpost Lue arvio »

Gerard Butler

Greenland Lue arvio »

Russell Crowe

Rattiraivo Lue arvio »

Gugu Mbatha-Raw ja Gemma Arterton

Kesämaa Lue arvio »

Devin France

Wendy Lue arvio »

Inja Zalta, Emilia Ares ja Ronen Rubinstein

Follow Me Lue arvio »

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin

After We Collided Lue arvio »

Ellen Hollman

Army of One Lue arvio »

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2021
ISSN 1798-7202