Suuret amerikkalaiset elokuvayhtiöt

(2009)

Filmgoerin Elokuvan historia -sarjassa on vuorossa neljäs osa, jossa esitellään suuret amerikkalaiset elokuvayhtiöt.

Kari Glödstaf
julkaistu 2009-07-08 / päivitetty 20.06. klo 20:08

KUVA 4

William Fox ja F. W. Murnau
William Fox ja F. W. Murnau 

KUVA 3

Louis B. Mayer, Reginald Barker ja Irving Thalberg
Louis B. Mayer, Reginald Barker ja Irving Thalberg 

KUVA 2

Adolph Zukor
Adolph Zukor 

KUVA 1

Central Park Theatre, Chicago
Central Park Theatre, Chicago 

Artikkelisarjassa ilmestynyt aiemmin osat:

- Elokuvan syntyVarhainen elokuvaAmerikkalaisen elokuvan riitaisa alkutaival

Edisonin trustin hajoamisen, Hollywoodin synnyn ja muiden erinäisten tapahtumien jälkeen amerikkalainen elokuva saattoi lopulta asettua aloilleen ja alkaa kehittyä sellaiseksi, kuin teollisuudenala oli varsinkin Euroopassa, joka hallitsi vielä toistaiseksi maailman elokuvamarkkinoita. Ensimmäinen maailmansota katkaisi Euroopan voittokulun ja sodan päätyttyä Yhdysvaltojen aina vain mahtavammaksi paisunut elokuvateollisuus ohitti vanhan mantereen vastaavan. Jo 1920-luvulla Hollywoodin unelmakaupunki valtavine studiokomplekseineen oli muodostunut koko maailman elokuvakeskukseksi.

TEKIJÄT, LEVITTÄJÄT, ESITTÄJÄT – TUOTANTOKETJUN SYNTY
Elokuvayhtiöitä on ollut aina, aivan Edisonin, Mélièsin, Pathén ja kumppaneiden päivistä lähtien. Tuolloin jakeluverkostot olivat kuitenkin aivan toisenlaiset kuin nykyään, sillä elokuvien valmistajat myivät poikkeuksetta kopionsa niitä esittäville tahoille – näin tekijä sai lopulta vain murto-osan (joka sekään ei ollut vähäinen) tuotannostaan. Esittäjä saattoi siten lypsää ostamillaan teoksilla rajattoman määrän tuloja, olivathan omistus- ja esitysoikeudet siirtyneet hänen haltuunsa. Nickelodeonin aikana tällainen käytäntö oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Vähitellen elokuvayhtiöt ymmärsivät, että maksimaalisten tulojen saamiseksi heidän oli huolehdittava myös elokuvien esittämisestä. Enää ei kuitenkaan kannattanut hankkia mitä tahansa esityspaikkaa, vaan siihen oli kiinnitettävä aiempaa enemmän huomiota. Kaikkein tärkeintä oli sijainti, sillä esityspaikan tuli olla mahdollisimman hyvien liikeyhteyksien päässä, tarpeeksi lähellä kuluttavaa keskiluokkaa. Pelkät elokuvat eivät riittäneet houkuttelemaan asiakkaita, vaan heille oli tarjottava myös palveluita (lastenhoito, tupakkahuoneet). Yleisen viihtyvyyden parantaminen (ilmastointi lisäsi kesän katsojalukuja huomattavasti) ja erilaiset tähtivieraat (säestäjät, elokuvatähdet) houkuttelivat myös yleisöä. Ensimmäinen tällainen moderni elokuvateatteri valmistui New Yorkiin vuonna 1914 (3000 paikkaa), mutta varsinainen imperiumi sai alkunsa muutamaa vuotta myöhemmin Chicagossa.

Barney ja A. J. Balaban olivat aloittaneet elokuva-alalla jo nickelodeonin aikaan ja menestyneetkin hyvin, mutta miljooniin he tarrasivat lyöttäydyttyään yhteen perhetuttujensa Sam ja Morris Katzin kanssa. Balaban & Katz rakensi Chicagoon Central Park Theatren, jossa oli kaikki aikakauden mukavuudet. Teatteri osoittautui menestykseksi, joten yhtiö laajensi toimintaansa nopeasti muuallekin. Famous Players-Laskyn haukankatseinen liikemies Adolph Zukor tarrasi kiinni chicagolaisten ideaan ja hankki itselleen koko joukon elokuvateattereita. Näin Zukorilla oli hallussaan elokuvien valmistaminen, levittäminen sekä esittäminen. Pian monet muutkin elokuvatuottajat seurasivat Zukorin esimerkkiä ja käytännöstä tuli lopulta koko amerikkalaisen elokuvateollisuuden peruspilari.

SUURET ELOKUVAYHTIÖT MUOTOUTUVAT
Mitä tuottoisammaksi elokuva-ala muodostui, sitä hanakammin suuryhtiöt kasvattivat valtaansa ja lopulta pienten itsenäisten tuottajien oli miltei mahdotonta saada elokuviaan esille missään huomattavassa paikassa. Studiopäälliköt, jotka olivat vain vuosikymmentä aikaisemmin taistelleet Edisonin trustia vastaan, olivat nyt luoneet liittouman, jossa ei ulkopuolisilla ollut tilaa. 1920-luvun lopulla käytännössä koko amerikkalainen elokuva-ala oli kahdeksan suuryhtiön hallussa. Suuret yhtiöt tuottivat vuosittain jopa yli 75 % maan elokuvista, jokaisen studion julkaistessa yksistään yli kuusikymmentä nimikettä.

Sen lisäksi, että nämä suuryhtiöt hallitsivat elokuvien tuottamista, jakelua ja esittämistä, niillä oli riveissään valtavat määrät työntekijöitä, joita pystyttiin tarvittaessa siirtämään vaivattomasti produktiosta toiseen. Tärkeimmät heistä eli näyttelijät ja ohjaajat pyrittiin sitomaan yhtiöön pitkin, seitsenvuotisin sopimuksin. Joillekin tähdille pitkä sopimus osoittautui loukuksi: Paramountilla työskennellyt Clara Bow oli 1920-luvun lopussa koko amerikkalaisen elokuvan suosituin tähti, mutta hän joutui sopimuksensa myötä työskentelemään murto-osalla siitä, mitä monet muut näyttelijät toisissa yhtiöissä saivat.

Vaikka studioiden kultaiset vuosikymmenet olivatkin 1930- ja 1940-luku, on syytä katsastaa miten ne syntyivät, keitä niiden joukoissa työskenteli, millaisia menestyselokuvia ne loivat ja mikä oli kulloisenkin studion ominaisinta toiminta-alaa.

Metro-Goldwyn-Mayer (M-G-M)
Metro-Goldwyn-Mayer, tuttavallisemmin M-G-M oli hollywoodilaisen glamourin kirkkain edustaja, yhtiöllä oli kuuluisan mainoslauseen mukaan ”enemmän tähtiä kuin taivaalla”. Se syntyi vuonna 1924 kolmen keskikokoisen yhtiön fuusiossa (Metro Picture Corporation, Goldwyn Picture Corporation, Louis B. Mayer Pictures). Rahahanoista vastasi Marcus Loew Inc., studiopäällikkönä oli pelätty Louis B. Mayer ja tuotannonjohtajana ”Hollywoodin ihmepoika” Irving Thalberg.

M-G-M:n tähtikaarti oli nimivahva jo mykkäkaudella. Erich von Stroheim, Victor Seastrom (a.k.a Sjöström), Tod Browning, Clarence Brown ja King Vidor ohjaajina, Greta Garbo, John Gilbert, Lillian Gish, Lon Chaney, Joan Crawford, Buster Keaton (1920-luvun lopulla) näyttelijöinä. Tästä taiteellisuudesta ja luovuudesta huolimatta M-G-M:n elokuvat olivat hyvin hillittyjä ja konventionaalisia, eivätkä kaikki taiteilijat lopulta sopeutuneet studion tiukkoihin toimintatapoihin. Mutta se minkä M-G-M taiteellisuudessa kenties hävisi, sen se tyylissä ja näyttävyydessä voitti.

M-G-M:n suuruudenaikana pidetään 1920- ja 1930-lukuja, aikaa jolloin Thalberg vaikutti tuotannon johdossa. Hänen kuoltuaan vuonna 1936 glamour alkoi vähitellen himmetä, mutta taso säilyi silti korkeana vielä vuosien ajan. Kymmenistä M-G-M:n elokuvista muistettavimpia ovat tietysti Kaappaus laivalla (1935), Ninotchka (1939), Ihmemaa Oz (1939) sekä Skandaalihäät (1940) mutta ei sovi unohtaa myöskään Ahneuden (1925), Suuren paraatin (1925), Ben-Hurin (1925), Kansan miehen (1928) tai Pohjoismyrskyn (1928) kaltaisia mykkäklassikoita, Greta Garbon hienoja rakkausdraamoja, Johnny Weissmüllerin Tarzaneita tai sitä, että yhtiö teki kiitettävästi voittoa vuokratessaan sopimusnäyttelijänsä Clark Gablen David O. Selznickille Tuulen viemää –klassikkoon (1939).

Paramount
Vuorenhuippua tunnuksenaan pitävä Paramount on Hollywoodin vanhimpia elokuvayhtiöitä. Sen juuret ulottuvat vuoteen 1912, jolloin Adolph Zukor perusti Famous Players Film Companyn. Vuonna 1916 Zukor yhdisti voimansa Jesse L. Laskyn kanssa, jolloin syntyi Famous Players-Lasky. Kolme vuotta myöhemmin yhtiö hankki omistukseensa koko joukon elokuvateattereita ja loi ketjun, joka haki vertaistaan elokuvamaailmassa. Vuonna 1927 yhtiö vaihtoi nimensä Paramount Famous Lasky Corporationiksi ja myöhemmin Paramount Publix Corporationiksi.

Famous Players-Laskylla / Paramountilla oli melkoinen tähtikatras jo mykkäkaudella: Gloria Swanson, Clara Bow, Rudolph Valentino, Douglas Fairbanks, Pola Negri ja Emil Jannings työskentelivät yhtiölle. Myös saksalainen menestystuottaja Erich Pommer sekä ruotsalainen ohjaajasuuruus Mauritz Stiller tekivät lyhyen visiitin Paramountilla. Valitettavasti vain yhtiöllä ei tunnu olevan suurtakaan kiinnostusta mykkäelokuviaan kohtaan, niin paljon niitä on päästetty vuosien aikana tuhoutumaan ja suurista studioista juuri Paramount on tarjonnut niitä kaikkein heikoimmin kotikatsojillekaan.

Paramountille tyypillisiä olivat eurooppalaistyyliset elokuvat, joista muistettavimpia ovat Josef von Sternbergin ja Marlene Dietrichin yhteistyöt sekä Ernst Lubitschin tyylikkäät komediat. Myös Mae West, W. C. Fields, Bob Hope, Bing Crosby sekä kuolemattomat Marx-veljekset tekivät tunnetuimmat elokuvansa Paramountilla.

Fox Film Corporation / 20th Century Fox
William Foxin vuonna 1915 perustama elokuvayhtiö oli 1920-luvun lopulla synonyymi taiteelliselle amerikkalaiselle mykkäelokuvalle, työskentelihän yhtiössä F. W. Murnaun, Frank Borzagen, Howard Hawksin ja John Fordin kaltaisia mestareita. Vuosikymmenen lopulla yhtiö tuotti viitisenkymmentä pitkää elokuvaa vuodessa ja sen arvoksi arvioitiin jopa 200 miljoonaa dollaria. Foxin imperiumi kuitenkin luhistui pörssiromahduksen myötä ja 1930-luvun alussa hänen oli myytävä osakkeensa velkojen kuolettamiseksi.

Fox Film Corporation kituutti 1930-luvun alkupuoliskon, mutta koki jälleensyntymän vuonna 1935, jolloin se yhdistyi Twentieth Century –elokuvayhtiön kanssa. Johtajinaan Joseph M. Schenck ja Darryl F. Zanuck uusi 20th Century Fox nousi nopeasti takaisin suurten yhtiöiden joukkoon – tätä auttoi varmastikin se, ettei yhtiö missään vaiheessa urautunut ainoastaan yhdenlaisiin elokuviin, vaan tarjosi maksavalle yleisölle viihdettä laidasta laitaan.

Fox Film Corporation / 20th Century Fox muistetaan monista tähdistään (Will Rogers, Shirley Temple, pin-up tyttö Betty Grable, Henry Fonda, Gregory Peck…), mutta ennen kaikkea ohjaajistaan: Murnau, Borzage, Ford, Hawks, Henry King, Joseph L. Manckiewicz sekä Elia Kazan, joka tosin ryvetti maineensa toimiessaan ilmiantajana kommunismivainojen aikana.

Warner Bros.
”Kuka nyt haluaisi kuulla näyttelijöiden puhuvan?”

Tämä H. M. Warnerin kuuluisa, usein siteerattu lause vuodelta 1927 on sinänsä ironinen, koska nimenomaan äänielokuva nosti tämän vuonna 1923 perustetun elokuvayhtiön suurten joukkoon. Ensimmäisenä äänielokuvana pidetty Jazzlaulaja (1927) oli Warnerin matkalippu menestykseen.

Äkkiseltään ajateltuna Warnerin äänielokuvista esiin nousevat rikoselokuvat, Errol Flynnin ja Olivia de Havillandin romanttiset seikkailut sekä Väiski Vemmelsäären ja kumppaneiden piirretyt. 1930-luku oli Warnerin suuri vuosikymmen, kun nyt klassikoiksi nostettuja elokuvia syntyi tuhkatiheään. Jack Warner ja Hal Wallis pitivät huolta tuotannoista, joita tähdittivät Flynnin ja de Havillandin lisäksi Bette Davis, Basil Rathbone, Humphrey Bogart, Edward G. Robinson, Joan Crawford, James Cagney… Warnerin ohjaajista tunnetuin on unkarilaissyntyinen Michael Curtiz (oik. Manó Kertész Kaminer), jonka käsialaa ovat paitsi suurimmat Errol Flynn –elokuvat, myös vuonna 1942 valmistunut Casablanca. Vaikka Curtizin ura onkin aivan järjettömän hieno ja laadukas, on hän jostain syystä jäänyt täysin vaille ansaitsemaansa arvostusta vai kuka muka ilmoittaa Curtizin listalleen maailman parhaista ohjaajista puhuttaessa?

Warnerin menestys jatkui vielä 1940-luvullakin, mutta seuraavalla vuosikymmenellä ongelmat muodostuivat liian suuriksi. Television läpimurto sekä teatteriketjun menetys syöksivät yhtiön alamäkeen ja 1950-luvun puolivälissä Warner Bros. joutui myymään elokuva-arkistonsa, joka päätyi lopulta United Artistsin haltuun.

RKO Pictures
Viidestä suuresta elokuvayhtiöstä lyhytikäisin, vuonna 1928 perustettu Radio-Keith-Orpheum kärsi rahavaikeuksista koko olemassaolonsa ajan. Se oli konkurssikypsä jo 1930-luvun puolessa välissä ja vaikka se koki lyhytikäisen nosteen juuri ennen sotaa, odottivat uudet vaikeudet yhtiötä heti rauhansopimuksen jälkeen.

RKO Picturesin vaikea taival tuntuu hämmästyttävältä, sillä yhtiöllä oli kuitenkin riveissään Katharine Hepburnin, Cary Grantin, Fred Astairen ja Ginger Rogersin kaltaisia nimitekijöitä ja tuottihan sen myös kaikkien aikojen hirviöelokuvan King Kongin (1933). Yhtiö tuotti myös kaksi Orson Wellesin kuolematonta klassikkoa (Citizen Kane, 1941 ja Mahtavat Ambersonit, 1942) sekä joukon Val Lewtonin suosittuja b-kauhisteluja, mutta edes omalaatuinen miljonääri Howard Hughes ei saanut RKO:ta menestymään lyhyellä studiopäällikön aikakaudellaan 1950-luvun vaihteessa.

Universal
Carl Laemmlen 1910-luvun puolessa välissä perustama Universal Pictures on synonyymi varhaiselle amerikkalaiselle kauhuelokuvalle. Mykkäkaudella yhtiön tuottamat kauhuelokuvat saivat jatkoa 1930-luvun alussa, kun pörssiromahduksen köyhdyttämät amerikkalaiset hakivat lohtua elämäänsä valkokankaan kauhuista. Laemmle lanseerasikin elokuvamaailmalle kaksi sen ensimmäistä todellista kauhuelokuvatähteä: unkarilaissyntyinen Bela Lugosi ja englantilainen Boris Karloff ovat tuttuja jokaiselle kauhuelokuvista kiinnostuneille. Mykkäkauden maestron Lon Chaneyn laskeminen puhtaaksi kauhuelokuvatähdeksi on sinänsä virheellistä, sillä Chaney teki merkittävällä urallaan runsaasti myös muunlaisia elokuvia.

Vaikka Universal oli kauhuelokuvan koti ja genren elokuvien menestys oli taattu, ajautui yhtiö pahoihin rahoitusvaikeuksiin 1930-luvun puolivälissä, jolloin Carl Laemmlen ja hänen poikansa oli astuttava lopullisesti syrjään yhtiön johdosta. Vain Deanne Durbinin suursuosio piti Universalin laivan edes jotenkin pinnalla. Seuraavalla vuosikymmenellä menestyksen toivat Abbott ja Costello –koomikkoparin komediat, lukuisat kauhuelokuvien jatko-osat ja Basil Rathbonen esittämän Sherlock Holmesin seikkailut.

Columbia
Englantilaissyntyisen Jack Cohenin isännöimän Columbia Picturesin jäljet johtavat vuoteen 1924, mutta varsinaisen kukoistuskautensa se vietti vasta äänielokuvan aikana. Yhtiö tunnettiin siitä, että se teki elokuvia nopeasti, halvalla ja vieläpä vuokrasi näyttelijänsä muilta tahoilta pitääkseen tuotantokulut mahdollisimman alhaisina.

Columbian tärkein yksittäinen tekijänimi Cohenin lisäksi oli ohjaaja Frank Capra. Jo mykkäkaudella uransa aloittanut Capra ohjasi Columbialle lukuisia menestyselokuvia vuosien 1934 – 1946 välillä. James Stewart teki läpimurtonsa juuri Capran klassikoissa 1930-luvulla, kun taas seuraava vuosikymmen ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeinen aika oli Rita Hayworthin.

Columbialla ei ollut omaa teatteriketjua, joten tulevat Hollywoodin studiosysteemiä järisyttävät päätökset eivät vaikuttaneet sen toimintaan. Myöskään televisio ei onnistunut horjuttamaan sitä, sillä Columbia teki menestyksekkäästi yhteistyötä uuden median kanssa myyden sille esittämisoikeuksia vanhoihin elokuviinsa.

United Artists
Charles Chaplinin, Mary Pickfordin, D. W. Griffithin ja Douglas Fairbanksin vuonna 1919 perustama United Artists keskittyi studiotoiminnan sijaan elokuvien levitykseen. Se muodostettiin vastakohdaksi suurten yhtiöiden toiminnalle ja sen tarkoituksena oli auttaa itsenäisiä elokuvantekijöitä saamaan teoksiaan näytille. Mykkäkaudella mm. Buster Keaton, Gloria Swanson ja Rudolph Valentino kuuluivat United Artistisin asiakkaisiin.

1930-luvulla yhtiö menestyi levittämällä englantilaisia elokuvia sekä Hollywoodin tuotantoketjujen ulkopuolella toimineiden Walter Wangerin, David O. Selznickin ja Samuel Goldwynin tuottamia teoksia. Sodan jälkeen yhtiö ajautui pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, mutta seuraavalla vuosikymmenellä se nousi jälleen kukoistukseen, kiitos amerikkalaista elokuvaa ravistelleen antitrustilain. Sen seurauksena United Artistsista tuli jälleen merkittävä suurten yhtiöiden ulkopuolella toimiva elokuvalevittäjä.

LOPUKSI
Amerikkalainen elokuva oli siis tiukasti kahdeksan suuryhtiöt kontrollissa ja vain ani harvoin ulkopuoliset tahot pääsivät horjuttamaan sen valtarakennelmia. Riippumattomien tuottajien vastarinta johti siihen, että Yhdysvaltain hallitus tarttui hanakasti elokuva-alaa vaivaaviin epäkohtiin. Tämä tapahtui kuitenkin vasta sodan jälkeen, siihen saakka amerikkalainen elokuva-ala oli suurten yhtiöiden leikkikenttä.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf

LÄHTEET: Kristin Thompson & David Bordwell: Film History – an Introduction, McGraw-Hill Humanities/Social Sciences/Languages; 2nd edition, New York, 2002.
Peter von Bagh: Elokuvan historia, Otava, 2. painos, Keuruu, 2001.
Geoffrey Nowell-Smith (ed.): The Oxford History of World Cinema, Oxford University Press, Lontoo, 1996.
Ephraim Katz: Film Encyclopedia, Macmillan Publishers Ltd., 4th edition, Lontoo, 2001.

Seuraa meitä

PINNALLA

Hytti nro 6

| 28.10.

Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.

Lue lisää »

The Last Duel

| 17.10.

Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?

Lue lisää »

007 No Time to Die

| 29.09.

Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Gagarine - Kiertoradalla

| 08.10.

Kohottava nuorisoromanttinen avaruussatu tallentaa koskettavasti entisen kommunistilähiön purkuprosessin sekä kodittomuuden trauman.

Lue lisää »

The Last Duel

| 17.10.

Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?

Lue lisää »

Hytti nro 6

| 28.10.

Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Luetuimmat – 12KK

Gerard Butler

Greenland Lue arvio »

Russell Crowe

Rattiraivo Lue arvio »

Gugu Mbatha-Raw ja Gemma Arterton

Kesämaa Lue arvio »

Devin France

Wendy Lue arvio »

Inja Zalta, Emilia Ares ja Ronen Rubinstein

Follow Me Lue arvio »

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin

After We Collided Lue arvio »

Ellen Hollman

Army of One Lue arvio »

Freddy tunnistaa Battyssa kaltaisensa.

Kuka pelkää puudelia Lue arvio »

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo
Filmgoer.fi 1999–2021
ISSN 1798-7202