Cinefilian aaltoliikkeet

Peter von Baghin uusin kirja Cinefilia (Johnny Kniga, 2013) koostuu häneltä vuosina 1989-2012 ulkomailla julkaissuista esseistä ja kirjoituksista. Tekstikokoelma on ilahduttava muistutus elokuvien vangitsevasta voimasta ja kehoitus heittäytyä kokonaisvaltaisesti elokuvan maailmaan. Eräs kirjan kappaleista avaa ohjelmistojen suunnittelun ja elokuvahistorian yhteyettä. Sodankylän elokuvajuhlilla on kysymys juuri tästä.

Mykkäelokuvat, klassikot, retrospektiivit, eurooppalainen art house ja tuoreimmat kotimaiset, unohtamatta nuoria lyhytelokuvan tekijöitä, elävät harmoniassa ja käsi kädessä. Viiden päivän aikana käy taatusti selväksi kuinka laaja ja kokonaisvaltainen elokuvahistorian aaltoliikkeiden vaikutus toisiin tekijöihin on.

Festivaalijohtaja Peter von Bagh. Kuva: Santeri Happonen

Ensimmäinen esimerkki tästä saatiin heti festivaalin avajaiselokuvalla Nyrkit taskussa (1965), jolla oli valtaisa vaikutus Risto Jarvaan ja hänen elokuvaansa Työmiehen päiväkirja (1967). Nyrkit taskussan päähenkilön intensiteetti ja kiivaat silmät huokuivat samaa 60-lukulaista tunteidenpaloa kuin muutaman muun vuosikymmenen suurdebyytin pääosanesittäjillä. Mieleen tulivat eritoten nuoret miehet elokuvista Veitsi vedessä (Polanski, 1962) ja Pummi (Pasolini, 1961), joista varsinkin jälkimmäisellä oli valtaisa vaikutus toiseen festivaalivieraaseen, Philip Kaufmaniin.

“Gary Cooper on a horse”

Elokuvahistorian limittymisen lisäksi Sodankylässä on hyvä palata tarkastelemaan elokuvaa tarkemmin, ja tarkalleen sitä, mikä tekee niistä niin upeita elämyksiä. Mitä vaaditaan täydellisen elokuvan rakennuspalikoiksi ja mistä koostuu yksi palanen, kohtaus? Kysymyksen vastasi täydellisesti Philip Kaufman omassa aamukeskustelussaan: “Gary Cooper hevosen selässä. Se on kohtaus.” Periaate on vahvasti läsnä Kaufmanin hienoimmassa työssä, kolmetuntisessa eepoksessa Valiojoukko (1980), joka pystyi suurellisten kaarien lisäksi pysähtymään yksinkertaisten hetkien äärelle.

Kaufmanin ensimmäisistä astronauteista kertova Valiojoukko on selvää lännenelokuvan jatkumoa. Elokuva alkaa mitä upeimmalla kohtauksien sikermällä, joka nivoo yhteen tunteikkaasti historiallisen kontekstin, epävarman tulevaisuuden, naisen roolin miehen rinnalla. Kaikki nousevat työn kantaviksi teemoiksi.

Muista päävieraista Claire Denis’n ja Christian Mungiun elokuvat valloittivat suuret joukot, mutta maailman elokuvien joukko ei ollut ehkä niin terävä kuin aikaisempina vuosina. Turkkilaisten elokuvien sarjassa oikeastaan klassikkot Dry Summer (Erksan, 1964) ja Yol (Guney, 1982) selättivät uudet elokuvat 2-0, eivätkä mestariohjaajien tilaustyöt (3×3D ja Historic Centre) sanoneet muutamia vitsejä lukuunottamatta mitään merkittävää, Kaurismäen ja Greenawayn episodeista puhumattakaan.

Mykkäelokuvat

Säestettyjen mykkäelokuvien putki lähti käyntiin jo keskiviikkona Cleaning Womenin säestämällä komediakimaralla. Chaplin, Keaton sekä Ohukainen ja Paksukainen kuultiin nyt hieman erilaisilla sovituksilla, ja Cleaning Women –yhtye sai hieman kepeyttä muuten melko raskaaseen ohjelmistoonsa.

Cleaning Womenin säestämänä nähty Liberty (1929) nähtiin myös osana pianisti Neil Brandin säestämää Ohukainen ja Paksukainen –sikermää. Tämä tarjosi mielenkiintoisen tilaisuuden nähdä sama elokuva peräkkäisinä päivinä täysin erilaisilla säestyksillä.

Perjantai-illan klassikko oli Alfred Hitchockin Puhtauden lunnaat (1929) ja lauantaina telttassa ihasteltiin Keatonin Kameramiestä (1928).

Kameramies ei ole hajanaisen juonensa kanssa ehkä sitä kirkkainta Keatonia, vaikka ohjaajaan jokaiseen elokuvaan mahtuukin teknisiä oivalluksia ja uhkarohkeita temppuja. Timothy Brockin johtama Oulu Sinfonia maalaili ja väritti elokuvan tunnelmat täydellisesti, vaikka komediasäestys onkin säestysmuodoista kenties vaikein. Sodankylässä komediasäestystä kuultiin kolmen esityksen verran ja sointi oli Brockin johdolla kenties kliinisin.

Sama kliinisyys vaivasi myös elokuvasäveltäjänä tunnetun Brandin upeaa sävellystä Puhtauden lunnaisiin, jota Brock oli jälleen johtamassa. BFI:n upea restaurointityö, Hitchcockin mestarillinen ohjaustyöskentely, Brandin oivallukset ja Oulu Sinfonian taidokas soitto olivat kaikki alansa huippuja. Kaiken olisi pitänyt olla täydellistä, mutta jokin jäi uupumaan. Esityksestä puuttui se live-tunnelma, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Sen sijaan että teltan ilmapiiri olisi sähköistynyt, muunsi ulkopuolella voimistunut sadesää tunnelman pelkäksi vesihöyryksi.

Kuva: Annina Mannila

Elämää suurempi uni

Von Baghin Cinefilia-kirjasta lainattu “Elokuva on elämää suurempi uni” on lausahduksena sekä sangen ironinen että petollinen, kun kyse on Lapin yöttömissä olosuhteissa käytävistä elokuvamaratoneista. Oikeaa unta ei ole ikinä tarpeeksi, mutta elokuvaa eli keinotekoista unta sitäkin enemmän. Aikaisempina vuosina unen ja unenomaisten elokuvien rajat ovat piirtyneet varsin häilyvästi. Guy Maddinin, Kelly Reichardtin tai Pedro Costan meditaatiot olisivat kenties vaatineet valppaamman ja vastaanottavaisemman nukkujan katsojakseen.

Vaikka tänä vuonna ilmassa olikin hieman välivuoden makua, Sodankylän olemassaolo kotimaisessa elokuvakulttuurissamme on kuitenkin selvää valveunta. On vaikea uskoa todeksi, että vielä jossain on mahdollisuus nähdä vaivalla ja rakkaudella kuratoroituja näytöskokonaisuuksia, oikeaa filmiä ja mielenkiintoisia tekijävieraita. Tämä asema ei tule muuttumaan, vaikka pieniä sisällöllisiä heittoja ohjelmistossa olisikin.

Teksti: 2013 Otto Kylmälä

PS. Lue myös Sodankylän festivaaliraportti vuodelta 2011: Osa 1, Osa 2, Osa 3, luvattu Osa 4 ei ikinä valmistunut