julkaistu 2016-09-15 / päivitetty 28.09. klo 18:06

Festivaali

29. Rakkautta ja anarkiaa -festivaali on täällä. Arvioimme elokuvia koko festivaalin ajan 15.–25. syyskuuta.

Arviot on jaoteltu huippuihin, hyviin ja paremman puutteessa kelpaaviin.

Päivitetty uusilla arvioilla 23.9.

Huiput

Cristian Mungiu: Graduation | ★★★★★

Naturalistisen perhedraaman takana piilee myös kellontarkka rikosmysteerin koneisto. Romanialainen Mugio kuvaa kotimaansa luihin ja ytimiin ulottuvaa korruptiota viisaudella. Yhteiskunnan mikrotason rikkinäisyyden kuva on harvoin ollut näin raivostuttava ja inhimillinen.

Aleksandr Sokurov: Francofonia | ★★★★

Francofonia on Aleksandr Sokurovin kypsä kollaasi historiantutkimusta, taidefilosofiaa sekä näyteltyjä kohtauksia menneisyydestä ja ohjaajan mielikuvituksesta. Tunnelmaltaan elokuva jatkaa esimerkiksi Faustin melankoliassa, mutta kielessä on runsaasti enemmän Godardia.

Laajasti katsottuna aiheena on taide ihmisyhteisön arvojen säilyttäjänä – toistuva kuvallinen vertaus on myrskyn heittelemä tankkeri avomerellä –, kapeammin Louvren taideteosten selviytyminen natsimiehityksen vuosista. Ohjaajan Eremitaasiin sijoittanut yhden otoksen Russian Ark sivusi samoja aiheita.

Kerronta etenee meditaationa, jota ohjaajan pohdiskelut tuudittavat sinne tänne. Kuinka onnekkaita ranskalaiset olivatkaan, kun naapurikansa uskoi, että heillä on oikeus olemassaoloon. Samaa ei sallittu bolsevikeille, Sokurov toteaa haikeasti.

Sokurov näkee keskieurooppalaisen perheen sen taiteen yhdistämänä. Ei Francofonia idealisoi tai uskalla toivoa tulevaisuudelta, sen pitkä katse on vain kuin toisesta maailmasta.

Unenomaista virtaa elävöittävät jännittävät äänimaisemat ja Pariisin yllä aaveena kelluva kamera. Ohjaajan henki leijailee kohteensa yllä.

Kelly Reichardt: Certain Women | ★★★★★

Kelly Reichardt ei lyö johtopäätöksillä päähän. Certain Women seuraa tovin kolmen pohjois-amerikkalaisessa pikkukaupungissa asuvan naisen elämää: asianajaja (Laura Dern) joutuu epätoivoisen asiakkaansa (Jared Harris) viimeiseksi toivoksi, rakennuttaja (Michelle Williams) kipuilee urautuneiden perhesuhteiden kanssa, hevosia hoitava nuori nainen (Lily Gladstone) rakastuu opettajaan ulkopaikkakunnalta (Kristen Stewart).

Kamera pysähtyy ja antaa miettiä. Sosiaalisesti vaikeat tilanteet ovat osalliselle vesiputous, mutta ulkoa katsoen ne etenevät hiljakseen ja suuntaansa muuttaen kuin vesipisara kallion pinnalla.

Certain Womenin hienovaraisia dramaattisia huipentumia ovat tilanteet, joihin naiset heihin kohdistuvien rooliodotusten vuoksi päätyvät. Ei ole aivan niin etteikö voisi voittaa, mutta puhdas voitto on illuusio. Jokainen episodeista päätyy ensin kullekin hahmolle jonkinlaiseen Pyrrhoksen voittoon. Lopputulos, josta ei voi vai vaatia hyvitystä mistään tai keltään.

Lempeän pastillinen valo sävyttää melankolista, mutta lauhkeaa ja todentuntuista maailmaa. Reichardt välttää jäykkiä opetuksia loppuun asti, antamalla tarinoille vielä lyhyet, avoimet koodat.

Alejandro Jodorowski: Endless Poetry | ★★★★

Vain tähdet.

Lucile Hadzihalilovic: Evolution | ★★★★

Hidasta, sanatonta ruumiinkauhua tavoittavan Evolutionin voi halutessaan lukea melko suoraankin: ihmisiä esittämässä evoluution varhaisvaiheen sukupuoletonta lisääntymistä.

Alussa eräs saaren nuorista poika leikkaa meritähden sakaran irti. Sillä tavoin jotkut niistä lisääntyvät, kasvattamalla uuden kehon. Tarinan ilmitasolla poikien äidit tekevät heille pian julmia kokeita, jotka liittyvät jotenkin lisääntymiseen.

Evolution on lähes sanaton ja selittämätön, uskoakseni juuri siksi, että se käsittelee ihmisen sanatonta yhteishistoriaa, jonka jaamme meritähtien tai mustekalojen kanssa. Kuvaston vahva merellisyys ja koelaitoksen tutkimustankit viittavaat toistuvasti kohtuun ja evoluution merelliseen esihistoriaan.

Käännetyjen sukupuoliroolien voi tulkita viittaavaan myös naisten ruumilliseen itsemääräämisoikeuteen ja raiskaukseen. Nähdäkseni kirjaimelliset tulkinnat johtavat kuitenkin harhaan tämän lähes juonettoman, eksistentiaalisen kauhun kokemiselta.

Richard Linklater: Everybody Wants Some!! | ★★★★

On nuorten yliopistojenkkifutaajien viimeinen viikonloppu ennen harjoituskauden alkua 80-luvun alussa. Nyt pitäisi saada naisia ja pitää hauskaa. Lähtökohta voi joihinkin korviin kuulostaa testosteronintäyteiseltä ällömachoilulta, mutta Everybody Wants Some!! on juuri siksi niin hyvä, että tuollaiseen syytäkin problematisoituun kulttuuriin voi liittyä jotain muutakin kuin väkivaltaa ja raiskauksia.

Elokuva kytkeytyy tuhdista musiikki- ja aikakausnostalgiastaan huolimatta myös viime vuosina keskusteltuun miehisyyden kriisiin. Everybody Wants Somen!! nuorissa, urheilullisissa miehissä on vilpitöntä iloa, energiaa ja toiveikkuutta, toverillista huumorintajua; kaiken pölhön pullistelun ohella.

Linklaterin menestyneen Boyhoodin seuraajan kohtauksissa on yhä tuttua, pakahduttavaa, haikeaa merkityksellisyyden tuntua. Ehkä tämä maailma ei ole sinun tai edes lähellä, mutta siinä on mieli.

Athina Rachel Tsangari: Chevalier | ★★★★

Yksi ajatus saastuttaa kaiken, kun kreikkalaisporvariston miehet kerääntyvät rikkaimman huvijahdille, ilmeisesti pitämään hauskaa, mutta ei se näytä luonnistuvan.

Ajankuluksi he keksivät pelin, jossa kilpaillaan siitä, kuka on paras kaikessa: parranajossa, erektiossa, ystävällisyydessä ja jalomielisyydessä, ruoan syömisessä tai laittamisessa, puhumisessa, olemisessa. Joka osa-alueella saa pisteitä ja suurimman potin kerännyt voittaa.

Tsangari (Attenberg) kuvaa tapahtumia tuttuun, hieman antropologiseen tyyliinsä: ulkopuolelta, kuin jotain vierasta kulttuuria tutkaillen. Kaikki mitä nämä miehet tekevät, vaikuttaa oudolta.

Chevalier etenee kuin musta komedia, mutta on sittenkin jotain julmempaa. Lapsellinen kisailu huvittaa muuttuessaan yhä absurdimmaksi, mutta nauru jää kurkkuun. Ohjaako miesten käytöstä tosiaan sama ajatus, jonka päälle läntinen kapitalistinen yhteiskunta rakentuu, ja jos ei, missä on ero?

Chan-wook Park: The Handmaiden | ★★★★

Eroottinen jännityselokuva on tuttua Chan-wook Parkia: lähes insestisen läheisiä ihmissuhteita suljetuissa tiloissa, yllättävää seksiä ja väkivaltaa, melodramaattisia käänteitä sekä viileän tyylikästä kuvausta pikkutarkoissa lavasteissa.

The Handmaiden on parhaalla maulla tehtyä roskaa: viihdyttävä, monipolvinen, groteski, tunteellinen ja täysin yhdetekevä kertomus kahden eri asemassa olevan naisen rakkaudesta ja heitä ympäröivien pervertikkomiesten juonitteluista ja impotenteista perversioista.

Kuvallisessa tyylissä huomionarvoista on muun muassa kameran pysyminen etäällä ja sen vapaasti kääntyilevä, mutta tarkasti annosteltu sijoittuminen tapahtumien keskipisteeseen. Mieleen tulee sekä nukkekoti että kolmiulotteinen palapeli, jonka paloja Park kääntelee.

Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies | ★★★★★

Vain tähdet.

Joachim Trier: Louder Than Bombs | ★★★★

Oslo, August 31st -draamastaan parhaiten tunnettu, harvakseltaan ohjaava Joachim Trier rakentaa Louder than Bombsissa tunteellisen mysteerin, joka aukeaa perheen kahden pojan (Jesse Eisenberg, Devin Druid) ja isän (Gabriel Byrne) selvitellessä kuolleen sotakuvaajaäidin (Isabelle Huppert) jäämistöä.

Aikatasoissa intuitiivisellä herkkyydellä liikkuva kerronta syttyy pääosien avoimista, rauhallisista roolisuorituksista ja ohjaajan uneliaanpehmeästä, psykologisesti tarkkanäköisestä käsikirjoituksesta (Trier ja Eskil Vogt). Blindin (2014) ohjaaja–käsikirjoittaja Vogt lisää Tierin tyyliin kelpo annoksen äkkiväärää huumoria.

Hyvät

Matti Rättö: Samurai Rauni Reposaarelainen | ★★★

Vain tähdet.

Rosemary Myers: Girl Asleep | ★★★

Vain tähdet.

Rebecca Miller: Maggie’s Plan | ★★★

Greta Gerwigin pääosittama Maggie’s Plan näyttää alkuun tukehtuvan omaan indie-uskottavuuteensa, mutta kun kuvioon saadaan muitakin hahmoja (Ethan Hawke, Julianne Moore), paljastuu Rebecca Millerin draamakomediasta itseironiaa ja joukko loistavia one-linereita.

Nimen mukaisesti Maggie (Gerwig) yrittää suunnitella paitsi lapsen (keinohdelmöitys), myös parisuhteen ja sen jälkipyykin. Kliseinen opetus elämän arvaamattomuudesta on ennemmin taustahälyä. Oikea vetonaula on newyorkilaisen boheemielämän ilo ja kiistaton huvittavuus.

Hawke ja Gerwig ovat lähes karikatyyrejä aiemmista rooleistaan, Moore ronskisti hahmoteltu, kiehtova jääkuningatar hassulla aksentilla. “Nobody unpacks commodity fetishism like you do”, hän kiehnää ex-miehelleen. Jos lause huvittaa, niin luultavasti myös elokuva.

Kaikesta itsetietoisuudestaan huolimatta draamakomedia on paikoin ylikirjoitettu eli dialogi ajattelee sitä katsojan puolesta. Loppukin on turhan itsestäänselvä.

Magnus von Horn: The Here After | ★★★

Arkirealistisessa yhteisökuvauksessa johonkin täsmentymättömään, mutta vakavaan rikokseen syyllistynyt nuorukainen (pop-laulaja Ulrik Munther) palaa takaisin kotiin ja vanhaan kouluunsa. Vaikka rangaistus on kärsitty, yhteisön enemmistö ei ole valmis antamaan anteeksi. Siitä seuraa yhä pahempia konflikteja.

The Here After vilauttaa nuorisoväkivallan taustalla olevaa puhumattomuuden ylisukupolvisuutta isän hahmossa, virallisen oikeusjärjestelmän legitimiteettiongelmia ja toisaalta epävirallisen oikeusjärjestelmän mielivaltaisuutta kouluhenkilökunnan vihjailuissa ja kouluyhteisön tekemässä eristämisessä sekä nuorten miesten väkivaltaisuuden osittaista, epäjohdonmukaista hyväksymistä vaikutusvaltaisten aikuisten joukossa.

Premissin herättämät pohdiskelut ovat ehkä hitusen mielenkiintoisempia kuin tuttuja, tukahdutettejun tunteiden polkuja kulkeva nuorisokuvaus. Loppuratkaisu syö suoraviivaisuudessaan draamaan muun muassa informaation vähittäisellä paljastamisella luotoa ambivalenssia.

Esikoisohjaaja Magnus von Hornin elokuva kytkeytyy modernin ruotsalaiselokuvan vahvaan yhteiskuntakriittiseen suoneen (mm. Play, Turisti, Luokkajuhla), joka näkee useita, ääneenlausumattomia kipukohtia virallisen Ruotsin pinnan alla.

Dan Kwan, Daniel Scheinert: Swiss Army Man | ★★★

Paul Danon ja Daniel Radcliffen käytännössä kahdestaan näyttelemä Swiss Army Man venyttää yhtä vitsiä äärimmilleen. Haaksirikkoutunut mies (Dano) löytää ruumiin ja ystävystyy sen kanssa. Epätoivon hetkellä ruumis herää henkiin, tai tarkemmin liikuntakyvyttömäksi zombieksi (Radcliffe) ja yhdessä parivaljakko päättää löytää takaisin sivityksen pariin.

Seuraa kokonainen sinfonia oksennus-, piereskely-, erektio- ja muita ruumiillisia vitsejä, jotka osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa yllättävän lempeiksi. Rinnalla kulkee nimittäin pateettisen sokerinen, yhtä kaikki tiettyyn aitouteen pyrkivä tarina kahden miehen ystävystämisestä ja vaikeuksien yhdessä voittamisesta.

Studiotarinankerronnan ja groteskin slapstickin äärimmäisen kornissa kontrastissa on vastustamaton jännite. Swiss Army Man ei jää premissinsä vangiksi, vaan linkkuveitsen uumenista löytyy yhä uusia, älyvapaita tarinallisia työkaluja.

Todd Solondz: Wiener-Dog | ★★★

Episodielokuvassa mäyräkoira vaihtaa omistajaa. Solondz tunnetaan (mm. Happiness, Palindromes, Life During Wartime) pessimistinä, eikä harhaile siltä tieltä: siis toinen toistaan surkeimmissa olosuhteissa.

Se, että asiat menevät pieleen, ihmiset ovat ankeita ja lopussa odottaa epäonni, on piristävää. Kukaan ei tykkää valittajasta, mutta kyllä kunnon synkistelylle pitäisi löytyä lisää aikaa. Elokuvafiktiossa tarinoita voittajista ja selviäjistä on yllinkyllin.

Tapahtumia kuvataan lähes pysähtyneeseen, lakoniseen tyyliin, johon kuuluvat pitkät otokset, tuulettimien humina ja monotoninen lausunta. Absurdia kierrettä haetaan keskivälin hassulla musiikkinumerolla, joka on kuin irrallinen Youtube-leike. Kaipa senkin voi nähdä tukevan Solondzin koomisdepressiivistä maailmankuvaa.

Elokuva alkaa hitusen yliyrittävällä perheangstikuvauksella, mutta kolme muuta episodia rullaavat kepeästi synkkyydessään. Danny DeVito on vaihteeksi terässä tragikoomisen elokuvaopettajan roolissa.

Paremman puutteessa

Oliver Schmitz: Shepherds and Butchers | ★★

Vain tähdet.

Woody Allen: Café Society | ★★

Allenin terävänä tunnettu kinolinssi on niin sameaksi hioutunut, että kankaalle heijastuu pelkkä varjo. Dialogi ja etenkin Allenin itsensä tarjoama kertojanääni maistuvat samalta kuin soppa, jonka kokki on unohtunut maustaa: raaka-aineet löytyvät, mutta sielu puuttuu.

Jesse Eisenberg saa taas esittää Allenin neurootikkohahmoa, Kirsten Stewart puolestaan tämän ihastusta, jonka huomiosta kilpailee myös vanhempi mies (Steve Carrell). Allenin sukupuoliroolitkin tuntuvat, jos mahdollista, taantuvan ja Café Society kehystyy ukonkäppänöillä neitokaiset kainalossa. Varmasti jokseenkin pätevä ajan- ja paikankuva 30-luvun Los Angelesin ja New Yorkin kermasta, mutta tuskin kukaan jaksaa ihastella sitä niin lattean kritiikittömästi kuin nyky-Allen.

Kuvauksen tukena on käytetty paljon green screeniä ja kliinisesti keinovalaistuja oransseja auringonlaskuja, jotka vahvistavat laiskistumisen vaikutelmaa. Lavastus ja puvustus on tarkkaa, mutta yllämainituista syistä ja mielikuvituksettomista lokaatioista johtuen elotonta. Noin samalle ajanjaksolle sijoittuneen Magic in the Moonlightin (2013) kuvakieli oli vielä orgaanisen ja ajalle sopivamman näköistä.

Allen on urallaan tehnyt huonompiakin kuin Café Society, mutta kenties koskaan nyt jo 80-vuotias ohjaaja ei ole vaikuttanut näin väsyneeltä. Myös tuikitärkeä häivähdys itseironiasta on kadonnut savuna ilmaan.

Christy Garland: Cheer Up | ★★

Sympaattinen dokumentti seuraa rovaniemeläisen Arctic Circle Spirit -cheerleadin-joukkueen elämää ja valmentautumista. Etenkin yhdysvaltalaisohjaaja Christy Garland näkökulmasta eksoottista lienee lajin synnyinpaikalta kaukaisen sijainnin lisäksi se, ettei joukkue ole kovin hyvä.

Valmentaja käy väliin oppimatkalla Dallasissa ja palaa isojen sanojen kera. Mutta urheilu kulkee ennemmin pohjavirtana ja kyseessä on nuorten kasvukuvaus ja intiimiä dokumentaarista tyyliä ahkerasti hakeva slice of life, jossa ei ole suurta moittimista, jos ei elokuvallista mieleenpainuvuuttakaan.

Lue myös aiemmat Rakkautta & Anarkiaa -raporttimme:

• Rakkautta ja Anarkiaa 2015
• Rakkautta ja Anarkiaa 2014
• Rakkautta ja Anarkiaa 2013
• Rakkautta ja Anarkiaa 2012
• Rakkautta ja Anarkiaa 2011
• Rakkautta & Anarkiaa 2010
• Rakkautta & Anarkiaa -festariraportti 2009, osa I
• Rakkautta & Anarkiaa -festariraportti 2009, osa II