”Jos ottaisimme laukkusi ja asettaisimme sen tähän, olisiko se silloin taidetta?”, kysyy Claes Bangin sulavakäytöksinen taidekuraattori elokuvassa The Square. Hänen haastattelijansa, Elisabeth Moss, ei tiedä, mitä sanoa. Onko oikeaa vastausta edes olemassa? Onko kyseessä sittenkin kompa? Siinä teille nykytaidetta.

Varsinkin elokuvat esittävät taidemaailman yhtenä isona sisäpiirivitsinä. Snobit ja puoskarit pyörivät uhkaavissa avajaisjuhlissa, kun hyväuskoiset aloittelijat eivät saa peloltaan kerrotuksi rehellistä mielipidettään prameasta käsitetaiteesta.

The Square, joka voitti viime vuonna kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla, piikittelee tätä kaikkea kerrassaan herkullisesti. Ikimuistoisimmassa kohtauksessa smokki-illalliselle ilmestyy ihmisapina-imitaattori, jonka painostava läsnäolo vie konseptualistisen kokeen hieman liian pitkälle. Toisaalla siivooja imuroi epähuomiossa sorakasoista koostuvan taideteoksen lakaisukoneen sisuksiin. Simpanssi piirtelee rennosti sohvalla. Keskustelut katkeavat harmillisesti äänekkäisiin, naurettaviin installaatioihin.

Vaikka elokuvantekijät ovat luoneet lukuisia elämäkertoja sankaritaiteilijoista, jotka elinaikanaan kohtasivat arvostuksen sijaan pilkkaa, aikalaistaiteelleen he ovat silti irvistäneet ilomielin. Tate-gallerian kiistanalainen päätös ostaa kokoelmiinsa amerikkalaisen minimalisti Carl Andren teos Equivalent VIII – pohjimmiltaan 120 tiiliskiven pino – johti vuonna 1976 kansalliseen kauhisteluun ja otsikoihin, kuten ”Millainen kasa roskaa”.

Monet elokuvahahmot ovat oivaltaneet saman asian. Axel Foley nauraa hysteerisesti gallerian pyöriville irtopäille Beverly Hills kytässä (1984), ja nauru ainoastaan yltyy, kun hän kuulee hinnan. Gallerian omistaja Maitland osoittautuu tietenkin pahikseksi.

Buddy cop-komediassa Katastrofikytät (2010) kuumapäinen Terry Hoitz laittaa viinilasinsa sohvapöydälle vain kuullakseen keikarimaiselta avustajalta, että se on itse asiassa 500 000 dollarin installaatio. Sangen älykkään kritiikin jälkeen poliisi päätyy lopulta sabotoimaan teosta ja kutsumaan paikallaolijoita ”epäuskottaviksi, tekotaiteellisiksi idiooteiksi” – joita he tavallaan ovatkin.

Vastaavanlainen vitsi löytyy Miranda Julyn romanttisesta indie-helmestä Me and You and Everyone We Know (2005), jossa taiteilija valmistaa kopioita arkisista esineistä. ”Se on kerrassaan hämmästyttävä, se vain näyttää niin aidolta”, toteaa galleristi ihaillessaan pois heitettyä hampurilaiskäärettä lattialla. ”Kas, tuo kääre on aito”, taiteilija tunnustaa.

Populaari kuva nykytaiteilijasta on melko lähellä kulttielokuva Big Lebowskia (1998), jossa Julianne Moore roiskii maalia kankaalle alastomana köysien varassa. ”Taidettani on kiitelty vahvasti vaginaaliseksi, mikä vaivaa joitakin miehiä”, hän sanoo merkillisellä englantilaisella aksentillaan. Jeff Bridgesin esittämällä Dudella ei ole aikaa moiselle hölynpölylle, tai Mauden hihittävälle videotaiteilijaystävälle.

Vaihtoehtoisesti taiteilijat ovat joko itseriittoisia hirviöitä, kuten Dustin Hoffmanin dysfunktionaalinen patriarkka elokuvassa The Meyerowitz Stories (2017), tai täydellisiä huijareita, jotka esittelevät muiden luomuksia ominaan, kuten Tony Hancock The Rebelissä (1961).

Ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin mukaan taidemaailmaa on vaikea satirisoida, koska se on jo valmiiksi ikään kuin satiiria. Todisteena väitteelle The Square perustuu tosielämän esimerkkeihin. Venäläistaiteilija Oleg Kulik todella teeskenteli olevansa koira vuoden 1996 näyttelyssä Tukholmassa; hän tärveli muita taideteoksia ja jopa puri yleisön jäseniä. Italialaisessa galleriassa siivoojat puolestaan tuhosivat installaation tyhjistä samppanjapulloista vuonna 2015, koska eivät osanneet erottaa teosta oikeista roskista. Ja niin edelleen.

Myös varsinaisella neliöllä on vastineensa Östlundin elokuvan ulkopuolella. Yksinkertaisen valoneliön on tarkoitus luoda ”luottamuksen ja huolenpidon kehto, jossa kaikilla on samat oikeudet ja velvollisuudet”. Ohjaaja tosiaankin rakensi installaation, ja teos kiersi näytteillä useissa ruotsalaisgallerioissa.

Elokuvassa suunnitelmat kostautuvat, kun trendikäs mainostoimisto saa idean provokatiivisesta, huomion anastavasta YouTube-videosta teoksen markkinoimiseksi. The Square on siis periaatteessa klassisempi versio tuosta videosta. Sisäpiirivitsi? Satiiria vai taidetta? Onko erotteluun edes aihetta?

Teksti: 2018 Samu Oksanen