1.
Argentiinassa syntyneen mutta Ranskassa asuvan Gaspar Noén (s. 1963) töiden johtolanka on primitiivisen puolustusreaktion korostus. Korkeakulttuurin jalostavuus on hauras konstruktio, Noén äärimmäisyystapauksissa aina murtunut yksilötasolla. Lähestyminen ei ole ajattelutapaa puolustava tai esitä sitä moraalisesti kyseenalaisena mutta toimivana vaihtoehtona, eikä myöskään päädy moraalisaarnan urille. Tässä piilee jo häneen kohdistetun kritiikin siemen: Noé ei anna parannusehdotuksia.

2.
Lyhytelokuvassa Carne (1991) lihaliikkeen teurastaja (Philippe Nahon) pahoinpitelee arabityöläisen luullessaan, että tämä on sekaantunut teurastajan vammautuneeseen tyttäreen. Siitä aukeaa hyvin predestinoitunut kulku, joka on jossain määrin myös vasemmistolainen, ympäristön vaikutusta korostava. Vankilassa käväisevä teurastaja joutuu myymään liikkeensä kuitatakseen velkansa ja päätyy pakotettuun avioliittoon — tässä: vankilan toisinto — naisen kanssa, joka jatkuvasti halveksii teurastajan tytärtä. Elokuva loppuu vaimon pakottamaan muuttoon vieraalle paikkakunnalle, tyttären jättämiseen hoitokotiin. Side katkeaa.

3.
Carnen jatko-osa Yksin kaikkia vastaan (Seul contre tous, 1998) jatkuu tilanteesta, jossa aviosuhde on ajautunut räjähdysherkkään tilaan. Teurastaja pahoinpitelee anoppinsa ja vaimonsa, kenties aiheuttaen tälle keskenmenon, ja suuntaa pakomatkalle ”Pariisin suolistoon”. Mutta toimeentuloa ei löydy, kukaan ei kaipaa teurastajaa: kertojaääni antaa syyksi ranskalaisten yleisen degeneraation, he antavat pikkuporvarien pallotella itseään. Loppukuvissa teurastaja on hakenut tyttärensä takaisin ja suunnittelee tämän ja itsensä murhaa, mutta kuin onnellisten loppujen yksioikoisuutta ironisoiden vaihtoehdoksi valikoituu yhteiselämän aloittaminen oman jälkeläisensä kanssa.

4.
Onni ei kuitenkaan kestä: Irréversiblen (2002), jonka johtolause on aika kaiken tuhoajana, alussa humalainen teurastaja kertoo istuneensa linnassa insestistä. Kronologisesti käänteisesti kerrotussa Irréversiblen pääjuonessa vieras mies muussataan palosammuttimen perällä, koska tätä luullaan raiskaajaksi (etsintäprosessissa Lapamadoksi, Le Tenia, kutsuttua raiskaajaa etsitään homojen yöklubista nimeltä Rectum, peräsuoli).

5.
Kaikki nämä osa-alueet näkyvät selkeästi jo Noén varhaisessa lyhytelokuvassa. Mustavalkoisessa Tintarella di lunassa (1985) (viittaus lauluun) seurataan kuin maailmanlopunjälkeiseen aikaan sijoittuvan kyläyhteisön elämää, jota jaksottaa äänitorvien käskyt. Jälleen tapahtuu väkivallan akti, johon reagointi synnyttää lisää väkivaltaa, sen kierteen. Twisti on kuitenkin siinä, että tämä todellisuudeksi hahmotettu tila — kylä ja sen ihmiset — ei olekaan totta, vaan paljastuu pienoismalliksi. Se on eräänlainen testimatriisi, olkoot sillä pelaavat sitten elokuvantekijöitä tai elokuvan luonti itsessään kaikkivoipaisuuden vertauskuva. Tai sitten vitsi.

Teksti: © 2009 Jaakko Kuitunen