Televisio eli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä pitkien draamojen kukoistuskautta. Onko nyt alkanut minisarjan valtakausi?
Olin ensin keksiväni tähän juttuun nokkelan termin: lyhytsarja. Minisarja kun on Suomessa totuttu mieltämään parin–kolmen, enintään kuuden jakson mittaiseksi televisiotuotannoksi.
Uudet sarjalliset merkkiteokset Top of the Lake (2013, 7 jaksoa), True Detective (2014, 8 jaksoa) ja Honourable Woman (2014, 8 jaksoa) eivät sen sijaan tahtoneet mahtua tuohon määritelmään. Onko jokin sitten muuttunut?
Yleinen käsitys minisarjan mitasta perustunee brittifiktion vahvaan asemaan YLE:n kanavilla ja ylipäätään formaatin parhaimmistona. Ihanteellisen minisarjan ideaa ovat edustaneet enintään kuusijaksoiset, kotimaassaan kerran fortnightissa (14 päivää) lähetetyt laatutuotannot, kuten nyt jo uusversiotkin saaneet Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja (1979) ja House of Cards (1990) sekä Fitz ratkaisee (1993–96), Forsytein taru (2002) ja Valta pelissä (2003).
Tästäkin listasta huomaa, että minisarjan perinne on Brittein saarilla pitkä, vahva ja katkeamaton. Honourable Woman (2014), Wolf Hall (2015) ja Ontto kruunu (2015) näyttävät ettei mikään ole muuttunut, ellei sitten entistä paremmaksi.
Alkuoivallukselleni valitettavasti, hieman laajempi näkökulma osoittaa “lyhytsarjan” tarpeettomaksi. Yhdysvaltain minisarjoista mainitaan usein Juuret (1977, 8 jaksoa). Se esitettiin varsin modernisti kahdeksana peräkkäisenä iltana, joista viimeisenä sarjaa seurasi ennätyksellinen 36 miljoonan katsojan yleisö.
Tuoreemmassa muistissa ovat Steven Spielbergin 10-osainen jättituotanto Taistelutoverit (2001) ja sen synkkä veli The Pacific (2010, 10 osaa). Niitä pidetään yleisesti minisarjoina. Käsitteen yleinen raja taitaakin liikkua näillä kohdin.
Jaksojen varsin vakiintunut määrä juontuu vuosikierrosta ja televisiokanavien ohjelmasijoittelusta. Amerikkalaisen network-television kauden mitta on 22–26 jaksoa eli puoli vuotta. Kaapelikanavien ohjelmakaudet sisältävät 12–13 jaksoa, neljännesvuoden. Verkkainen fortnight-esitystahti vie brittisarjat samaan lokeroon.
Televisio eli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kukoistuskautta. Kokeilunhaluisten kaapelikanavien puolet pienempi jaksoluku mahdollisti laadun tiivistymisen. HBO:n The Wire – Langallan (2002–06) 12-jaksoiset kaudet jopa muodostivat minisarjamaisia tarinankaaria. Langalla on yhä siinä mielessä ainutlaatuinen.
Vuosikymmentä laatuleimasivat pitkät, viisi–seitsenkautiset sarjat. Sellainen on iso sitoumus taiteentekijälle. Esimerkiksi näyttelijöistä Mad Menin Jon Hamm ja Sopranosin James Gandolfini ovat kertoneet synkkien roolihahmojensa aiheuttamasta ahdistuksesta.
Meneillään on internetin uuden katselukulttuurin ja vakavan draaman emigraation aika. Kunnianhimoisten elokuvantekijöiden siirtyminen television sarjamuotoon ja noiden sarjojen maratonkatsominen ovat alan truismeja.
Nyt näyttää alkaneen myös minisarjan kultakausi. Yllä jo mainittujen lisäksi tekee mieli nostaa esiin myös harmittavan vähin äänin ohi sujahtanut Olive Kitteridge (2014) ja dokumenttigenren rajoja kokeilevan true crime -genreen kuuluva The Jinx: The Life and Deaths of Robert Durst (2015).
Tämä on kirjoituksen ensimmäinen osa. Jatkoa seuraa, ehkä.
Teksti: 2015 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA