Loppuratkaisu on kirjoitussarja, jossa ratkaistaan lopullisesti elokuvaan ja televisioon liittyviä kysymyksiä.

Lentokoneen kyytiin astuminen jännittää. Lupaus kaukomaiden eksotiikasta yhdistyy tylsään odotteluun ja puutuviin jalkoihin. Lyhyt lento on arkea, mutta pitkä luo liminaalisen tilan entisen ja tulevan välille. Ominaista välitilalle on avuttomuus. Ruokakin kannetaan syliin.

Elokuvantekijöiden käsissä lentäminen on taipunut moneen muottiin: Draaman Fearless päähenkilö antaa tyhjyyden valua ylitseen hetki ennen törmäystä, mutta täysin yllättäen selvittyään hän löytää itsestään kohtalon herran. Oscar-täky Flightissa kipparin suvereeni koneenhallinta on kontrastissa puuttuvan elämäntaidon kanssa. Hämärän rajamailla jaksossa Nightmare at 20,000 Feet koneen siivellä piinaa hirviö, jonka vain päähenkilö näkee.¹

Nyt huomio kiinnitetään kuitenkin valkokankaan kaappareihin. Heille kelpaa kyllä bussi, juna tai laivakin, mutta lentokone on kohteista kauhulle tiinein. Villiintyneestä linja-autosta ja junasta voi kuvitella hyppäävänsä turvaan, laivalla voi piiloutua tai etsiä pelastusveneen. Törmäyskurssikaan ei välttämättä kuoleta. Lentokone taas on bensalla täytetty lentävä sardiinipurkki, jota ohjaa ääni tuonpuoleisesta. Pahempaa vielä, jos vieraasti tai karskisti ääntäen.

Lentokoneessa kaapatuksi tulemisen pelko toimiikin korkeammalla tasolla. Kaappaus ilmassa ei ainoastaan kumoa arjen vallitsevaa järjestystä, vaan se ottaa haltuun jo ennestään mullistetun, liminaalisen avuttomuuden tilan. Psykologisesti ollaan kiikkerällä riippusillalla, josta tipahdetaan hyisiin vesiin.

Kaapparipropagandassa Air Force One Harrison Fordin esittämä Yhdysvaltain presidentti tippuu näennäisestä kontrollistaan – onhan kone sentään nimikko – ydinasehimoisten neuvostoanarkistien armoille. Presidentin on laitettava nyrkkinsä puhumaan, jotta atavistinen öykkärijengi saadaan palautettua paikoilleen.

Myös “dokumentaarinen” fiktio United 93 lentää suurvaltapolitiikan turbulenssiin. Lähi-idän terroristit kidnappaavat koneen törmäyttääkseen sen Valkoiseen taloon. Matkustajat äänestävät suunnitelmasta, tekevät rynnäkön ja kääntävät tuhoutuvan lentokoneen sekä tilanteen symboliikan päälaelleen.

Kvintessentiaalisen lentojännärin Con Airin sankari Cameron Poe (Nicholas Cage) on juuri vapautumassa kahdeksanvuotisesta kakusta. Sympaattinen Poe hakkasi kuoliaaksi juopon, joka ahdisteli tämän raskaana ollutta vaimoa. Enää vankilasiirtolento C-123K Jailbirdillä erottaa menneen kärsimyksen ja riemukkaan jälleennäkemisen.

Con Airin “väärä kippari” Cyrus The Virus (John Malcovitch).

Määränpäästä eri mieltä on sadistinen roskajoukko, joita Jailbird vie samaa matkaa Supermax-vankilaan. Kappas vain: viilto, pisto ja vasen koukku myöhemmin valtaa pitelevät raiskaajat ja psykopaatit. Esivallattomuuden limbossa Poen on luovittava ensin rinnalle ja sitten niskan päälle. Lopussa jokamies nitistää kaappareista ilkeimmät, mutta mukavat päästää vapaaksi.

Con Airissä näkyy selvästi mistä kaikissa lentokonekaappausfilmeissä on pohjimmiltaan kyse. Kaikki alkaa epäoikeudenmukaisuudesta, joka vie päähenkilöltä vallan omaan kohtaloonsa. Katsojalle näytetään, kuinka Poen teko on ymmärrettävä, ettei hän alkujaan kuulunut vankilaan, saati sitten näiden sikojen joukkoon.

Aviafoobikko ei siedä lentomatkustamista, koska se tekee kyytiläisestä voimattoman sivustaseuraajan. Autoilun moninkertaiset riskit hän kestää, kunhan on itse ratissa. Lentomatkustajan kokemus on valta- ja vapauskeskeiselle muutenkin nöyryyttävä: pavlovilaisia valomerkkejä, vessataukoja luvan kanssa, näkymätön kapteeni, jonka teot ja ääni saavat jumalaisen sädekehän.

Arjen status quo on rikottu heti, kun matkustaja istuu paikalleen. Kaappaus tapahtuukin kuvainnollisesti jokaikisellä reittilennolla. Analogisesti näin on myös Con Airin maailmassa. Kunnon Poehan ei kuuluisi kahlituksi istuimelleen, vaan vapauteen perheensä kanssa, elämänsä lentokapteeniksi. Hänen kuuluisi olla ohjaimissa.

Tapahtuessaan konekaappaus vie asioita vielä väärään suuntaan. Nyt ei tarjoilla edes kylmiä välipaloja tai maksullista kahvia. Uhmaikäisen kokemustasolle laskettu matkustaja joutuu nyt vanhempien huomasta vieraan tarhantädin käskettäväksi. Yhtä kaikki, kontrollin menettämisen näkökulmasta puhutaan aste-erosta, ei kategorian vaihdoksesta.

Tämä kaikki selittää, miksi koneen kaappaaminen takaisin on niin tyydyttävää. Sankari ei palauta lentokoneen halllintaa ainoastaan terroristeilta ja elinkautisvangeilta. Ei, sankari nimenomaisesti kaappaa hallinnan itselleen myös sen alkuperäisiltä sieppaajilta, lentohenkilökunnalta ja kapteenilta. Vasta nyt, ensimmäistä kertaa sitten elokuvan ja lennon alun, ovat asiat siinä järjestyksessä kuin kuuluukin.

Lentopelkoiselle tai lentoamatkustamisen epämiellyttävän avuttomuuden muuten vain tunnistavalle hetki on kaksin-, ellei peräti kolminkertaisen voiton katharsis. Paikoilleen on laitettu kaapparit ja ylimielinen kapteeni. Valta on taas päähenkilöllä, kaikkien alistettujen lentomatkustajien puolesta. Kolmannen voiton tarjoaa elokuvan temaattinen vapahdus; Con Airin tapauksessa jokamiehen moraalisen järjestyksen palautus.

Alussa Poe on konnien, vaimoaan ahdistelleen juopon ja tämän kaltaisten armoilla. Tuomittu kaksikertaisesti, ensin vankilaan vaimonsa kunnian puolustamisesta ja sitten vielä raiskaajien keskuuteen. Lopussa Poe jakaa puhdasta omankäden oikeutta: tappaa yhdet, mutta säästää toiset. Saman “reiluuden”, ei enempää eikä vähempää, olisi hän itse ansainnut liittovaltiolta. Ollaan amerikkalaisen vapausihanteen ytimessä.

Lentokoneen kaappaus ja vallan kahvaan uudelleentarttuminen on voimakas psykopoliittinen työkalu. Emansipaation “kolmas taso” lentää haukan siivin. Air Force Onessa tuoretta yhdysvaltalaista hegemoniaa uhanneet ydinterroristit laitetaan herran nuhteeseen. Presidentille palautetaan vahvan yksinvaltiaan sädekehä, joka selvän vastapoolin eli Neuvostoliiton romahdettua on uhattuna.

United 93 kaappaa marttyyriyden symbolisen vallan terroristeilta, takaisin tavallisille amerikkalaisille. Pelottavasti, heidän oma “demokraattinen” vastaiskunsa on arvokkain juuri verellä maalattuna.

Lentämisessä on näissä ja monissa muissa elokuvissa kyse avuttomuudesta ja vallasta, kontrollista ja vapaudesta.

Kirjoituksen lopuksi palaan vielä sen alkuun: Peter Weirin ohjaama Fearless lähestyy kaappauselokuvan teemoja varsin omaperäisesti. Se muodostaa, yllättäenkin, kaappauselokuvan temaattisen vastinparin.

Reittilentokoneen syöksyessä kohti maata, Max Klein (Jeff Bridges) “päästää irti”. Hetkeä ennen kuolemaansa hän saavuttaa vapauden luopumalla kontrollin illuusiosta. Klein toimii juuri päinvastoin kuin kaappauselokuvan sankari, joka ahnaasti kuorii vallan sipulia. Mutta, hän ei kuolekaan.

Siinä missä perinteisen sankarin on taisteltava eroon ulkoisen vallan alta saavuttaakseen vapautensa, on Kleinin samaan päästäkseen luovuttava koko kontrollin vaatimuksesta. Käveltyään omin jaloin avuttomuuden portista hän astuu toiselta puolen “valtavana”, ehkä liian isona ihmiseksi. Mutta se on jo toisen tekstin aihe.

Teksti: 2014 Aleksi Salonen

1. William Shatnerin pääroolittamassa Hämärärän rajamailla -sarjan jaksossa Nightmare at 20,000 Feetissä on kyse siiven hirviöön eksternalisoidusta lentopelosta. Myöhemmin myös Hämärän rajamailla -elokuvassa John Lithgown tähdittämänä nähty tarina voidaan ymmärtää puhtaana, ensimmäisen tason “lentokonekaappauselokuvana”. Varsinaisia kaappareita ei tarvita, sillä lentämisen liminaalinen avuttomuus on itsessään riittävän kammottavaa. Näkemättäkin arvaan, että b-toiminta Snakes on a Plane on variaatio samasta aiheesta.