Suomi-Venäjä-seuran, Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen ja elokuvakulttuuriyhdistys Arkadinin venäläisen elokuvan festivaali Kino Lokakuu järjestetään tänä vuonna viidennen kerran. Elokuvia esitetään aluksi Helsingissä (19.-24.10.2010) ja tämän jälkeen maakunnissa läpi Suomen.

Filmgoerin toimittajan haastattelussa festivaalin taiteellinen johtaja Kari Pirhonen kertoi tarkemmin tapahtuman teemoista.

Mitkä teemat ovat voimakkaimmin esillä tämän vuoden Kino Lokakuu -festivaaleilla?

Kuten ennenkin, ohjelmisto on koottu niin, että se esittelisi mahdollisimman laajasti ja laadukkaasti tämän ja parin viime vuoden aikaista venäläistä elokuvaa ja toisi nähtäville sekä kansainvälisillä festivaaleilla huomioituja teoksia (Another Sky, Yuri´s Day & Buben baraban) että Häärekin kaltaisia erikoisuuksia.

Ehkä tänä vuonna ohjelmistosta on löydettävissä jonkinlainen naisteema, käsiteleväthän monet elokuvat naisen asemaa ja mahdollisuuksia Venäjällä, vaikkakin ja luonnollisesti varsin usein miesnäkökulmasta käsin.

Miten neuvostoelokuvan perinne vaikuttaa mielestäsi uudessa venäläisessä elokuvassa? Ovatko uudet ohjaajat lähteneet hakemaan pesäeroa entiseen (esimerkiksi erilaisin teemoin tai muotokielellisesti) vai paistaako vahva traditio läpi edelleen?

Ehkä selkein ero on siinä, että neuvostoelokuvalle perinteisten positiivisten sankarien sijasta uusin ja varsinkin kansainvälisesti menestynein venäläinen elokuva on täynnä negatiivisia sankareita, joita ympäröi kaikenlainen rappio ja jotka yleensä itsekin lopulta degeneroituvat ja hirttävät itsensä. Näin optimismi on vaihtunut pessimismiksi.

Vastaavasti ilmeisin neuvostoliittolaista ja venäläistä elokuvaa yhdistävä teema on Toinen maailmansota, jota käsitteleviä tuotoksia valmistunee vieläkin pari viikossa. Myös seksuaalisuus eli sen puute edustaa venäläisessä elokuvassa neuvostoliittolaisen elokuvan pahimpia perinteitä. Näin venäläisessä elokuvassa ihmistä saatetaan kiusata mitä saatanallisimmilla tavoilla mutta sen sijaan alaston nainen on tabu ja näin jonkun naisen rinnan voi nähdä ehkä yhdessä elokuvassa sadasta.

Kuten neuvostoelokuvakin, uusi venäläinenkin elokuva on lähes aina teknisesti korkealaatuista ja erityisen hyvin kuvattua, mutta hitaudestaan ja ylitaiteellisuudestaan se ei oikein tunnu pääsevän minnekään. Toisaalta hollywoodilaista muotoa jäljitellessään, jopa apinoidessaan, se toistuvasti sortuu latteuksiin ja naurettavuuksiin eikä silloin itsekään oikein tiedä mitä se on.

Parhaimmillaan venäläinen elokuva on kuitenkin huikea katsomiskokemus, visuaalinen ja filosofinen matka itseen.

Eroaako elokuvien vastaanotto Helsingissä ja maakunnissa jollain tapaa ja jos kyllä niin miten?

Helsingin elokuvapaljoudessa elokuvat ovat aina vaarassa hukkua massaan, sen sijaan maakunnissa, kuten Joensuussa, ne löydetään paremmin ja saavat muutenkin enemmän julkisuutta.

Venäläisen elokuvan festivaali järjestetään jo viidennen kerran. Kertoisitko hieman Kino Lokakuun kehityksestä vuosien varrella?

Itse asiassa tapahtuma ei ole rungoltaan juurikaan muuttunut siitä millaiseksi allekirjoittanut ja Arkadin ry:n varapuheenjohtaja Lauri Timonen sen joskus kuusi tai seitsemän vuotta sitten suunnittelivat. Viisi vuotta elokuvien määrä on ollut 10–12 elokuvaa, tapahtuman kesto on aina ollut noin kuusi päivää, jokunen vieras ja taas on takana yksi elokuvafestivaali. Se mikä on jäänyt puuttumaan tai mikä pitäisi palauttaa on hulluus ja haastavuus, mikä koskee niin elokuvia kuin niihin liittyviä oheistapahtumiakin.

Jos sinun pitäisi nostaa yksi ohjelmiston elokuvista erityisesti esiin mikä se olisi ja miksi?

Buben baraban. Naispääosan esittäjän yksinäisyydessä ja tuskassa tiivistyy kaikkien maiden kirjastonhoitajien yksinäisyys ja tuska.

Toimittanut: © 2010 Marjo Eskola

Kuvat: Kino Lokakuu