Hirviöt marssivat Hollywoodiin

(2007)

Amerikkalaisen kauhuelokuvan ensimmäinen buumi koettiin 1930-luvun alussa, kun yhtiö toisensa jälkeen marssitti valkokankaalle mitä mielikuvituksellisempia hirviöitä.

Kari Glödstaf
julkaistu 2009-09-20 / päivitetty 20.06. klo 20:08

KUVA 4

Kaikkien aikojen hirviö, King Kong vm. 1933
Kaikkien aikojen hirviö, King Kong vm. 1933 

KUVA 3

Old Dark House (1932)
Old Dark House (1932) 

KUVA 2

James Whale
James Whale 

KUVA 1

Bela Lugosi
Bela Lugosi 

Artikkelisarjassa ilmestynyt aiemmin osat:

- Elokuvan syntyVarhainen elokuvaAmerikkalaisen elokuvan riitaisa alkutaivalSuuret amerikkalaiset elokuvayhtiöt

Tämän esseen tarkoituksena on luoda katsaus amerikkalaisen kauhuelokuvan ensimmäiseen korkeasuhdanteeseen 1930-luvun alkupuolella. Tavoitteenani on tarkastella maailmaa, jossa kauhuelokuva saavutti suurta suosiota sekä esitellä lajityypin kuuluisia elokuvia. Lähdeteoksenani olen käyttänyt kirjaa Kristin Thompson & David Bordwell: Film History – an Introduction(1).

KAUHUELOKUVAN SUOSION TAUSTAT
Ei liene sattumaa, että amerikkalainen kauhuelokuva on noussut useasti parrasvaloihin jonkin yhteiskunnallisen kriisin tai mullistuksen myötä. 1950-luvulla ydinsodan pelko loihti valkokankaille koko joukon eriskummallisia, usein juuri ydinsäteilyn tai geeniteknologian muovaamia hirviöitä. 1970-luvun raa’at kauhuelokuvat puolestaan heijastelivat paitsi Vietnamin sotaa, myös yhä väkivaltaisemmaksi käynyttä yhteiskuntaa sekä sen mukanaan tuomaa turvattomuuden ja epävarmuuden tunnetta. Lyhyesti todeten: amerikkalaisen kansakunnan pahoinvointi on useasti ollut nähtävillä kauhuelokuvagenren suosiossa.

Amerikkalaisen kauhuelokuvagenren ensimmäiseen kukoistuskauteen liittyy niin ikään vakava yhteiskunnallinen tapahtuma, kansakunnan kaaokseen ajanut lokakuun pörssiromahdus vuonna 1929. Sadat tuhannet menettivät työpaikkansa ja omaisuutensa, monet päätyivät epätoivoisessa tilanteessa itsemurhaan. Huoleton kaksikymmenluvun elämä oli muuttunut synkäksi taistelutantereeksi, jossa jokainen koetti selviytyä parhaansa mukaan. Tässä tilanteessa huumori ei enää riittänyt, joten kauhuelokuvalle oli tilausta – elokuvateatterin hämärässä koetut kauhuelämykset epätodellisine hirviöineen olivat parasta eskapismia, joissa hyvä voitti aina pahan ja antoi näin uskoa monelle parempaa tulevaisuutta silmälläpitäen. Toinen merkittävä genren esiinmarssiin vaikuttanut seikka liittyi tekniikkaan. Kauhu kaikessa muodossaan on parhaimmillaan audiovisuaalisena elämyksenä, joka virittää katsojan aistit äärimmilleen: risaus oven takana saattaa kieliä murhaajan läsnäolosta ja korostaa helposti tilanteen uhkaavuutta. Äänen myötä kauhuelokuvat nousivat aivan uuteen ulottuvuuteen.

Ei pidä kuitenkaan luulla, etteikö kauhuelokuvaa olisi ollut jo ennen äänielokuvaakin. Kauhua on filmattu miltei elokuvan alusta lähtien, mutta mykän kauden aikana niiden tuotanto oli vielä melko satunnaista. Tunnetuin ja ahkerin mykän kauden kauhuelokuvastudio oli Universal, jonka suurella rahalla tuotetut Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame 1923), Suuren oopperan kummitus (The Phantom of the Opera, 1925), Kissa ja kanarialintu (The Cat and the Canary, 1927) sekä Nauruihminen (The Man Who Laughs, 1928) edustivat lajityypin kärkipäätä – olkoonkin, että etenkin ensin ja viimeksi mainitun sijoittaminen kauhun joukkoon on hieman kyseenalaista. Kuuluisin kauhuelokuvaohjaaja puolestaan oli Metro-Goldwyn-Mayerin riveissä toiminut Tod Browning, joka yhdessä näyttelijä Lon Chaneyn kanssa loi kokonaisen sarjan kauhu- ja jännityselokuvia. Muutamia muitakin tuotantoja tehtiin, mutta varsinainen aalto sai alkunsa Universalin studioilta 1930-luvun alussa.

UNIVERSAL
Carl Laemmlen johtama Universal on samanlainen synonyymi amerikkalaiselle kauhulle kuin mitä Hammer englantilaiselle. Juuri Universal esitteli katsojille suurimman osan lajityypin kestävimmistä ja tunnetuimmista hirviöistä: tyylikkäästi pukeutuvan verenhimoisen kreivi Draculan, elektrodikaulaisen Frankensteinin hirviön, käärinliinoistaan esiin pyrkivän muumion ja täydenkuun aikaan ihmissudeksi muuttuvan lykantroopin. Yhtiö suolsi lukuisia, usein juuri näiden hirviöiden ympärille kehiteltyjä elokuvia vielä senkin jälkeen, kun lajityyppi oli jo ammennettu tyhjiin. Universalin jatko-osa jatko-osan perään –käytäntö on valitettavan ahkerassa käytössä vielä nykyäänkin.

Dracula
Universalin ensimmäinen kauhuelokuva ei olisi voinut olla enää kunnianhimoisempi, kyseessä oli nimittäin Bram Stokerin Draculan (1897) ensimmäinen virallinen valkokangasversio. Draculan tarina oli ollut menestyksekäs Broadway-näytelmä jo muutaman vuoden ajan, joten senkin vuoksi yhtiö tarttui aiheeseen, olihan sillä imua jo teatterinkin puolella. Menestyksen varmistamiseksi Universal kiinnitti filmatisointiin teatteriryhmän keskeisimmät näyttelijät, kauhuelokuvamaestro Tod Browning vuokrattiin M-G-M:ltä ja kuvauksesta huolehti saksalainen Karl Freund.

Liekö Universalilla ollut pulaa osaavista käsikirjoittajista vai oliko tuotannolla niin kiire, että yhtiö joutui turvautumaan suoraan teatteriversion filmaamiseen? Toki tarina ja juonenkäänteet olivat useimmille elokuvan parissa työskentelevälle tällä tavoin tuttuja, mutta melkoisia rajoituksia se elokuvalle asetti ja ne näkyvät selkeästi edelleenkin. Erittäin vaikuttavan ja mieleenpainuvan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tarina pysähtyy ja latistuu. Draculan alkupuolen näyttävät kuvasommitelmat ja lavasteratkaisut saavat jäädä ja loppuaika on kuin katselisi filmattua teatterinäytelmää, eikä edes kovin hyvää sellaista. Browning ei ollut koskaan mikään erinomainen näyttelijäohjaaja ja tämä paljastuu jälleen kerran räikeästi hahmojen lausuessa repliikkejään monotonisesti kautta linjan – ainoastaan Dwight Frye jaksaa eläytyä Renfieldin rooliinsa. Pelkällä Fryen panoksella ei koko elokuvaa kuitenkaan kannatella ja niinpä Draculan alamäki jatkuu loppuun saakka. Katselukelpoinen teos Dracula kuitenkin on, mutta potentiaalia siinä olisi ollut huomattavasti parempaankin. Aikalaisiin moinen tason lasku ei kuitenkaan vaikuttanut, sillä Dracula oli maailmanlaajuinen suurmenestys, joka teki pääosanesittäjä Bela Lugosista tähden.

Koska tekstitys tai jälkiäänitys eivät vielä tuohon aikaan olleet kovinkaan yleisesti käytössä, filmattiin englanninkielisen version kanssa yhtäaikaisesti myös espanjankielinen versio. George Melfordin ohjaama Dracula, jossa pääosaa esittää Carlos Villar, on monin paikoin Browningin versiota ehyempi ja hillitympi, joskin loppua kohden siitäkin katoaa teho: kunnon editointi olisi ollut paikallaan, niin jahkailevaksi elokuva lopulta menee. Espanjankielinen Dracula jäi täysin Browningin version varjoon ja nykyään se onkin alan harrastajien piireissä kuriositeettitapaus.

Universal jätti Draculan hahmon rauhaan sen maailmanmenestyksestä huolimatta ja jatko-osaa saatiin odotella viisi vuotta. Lambert Hillyerin Draculan tytär (Dracula’s Daughter, 1936) on tarinaltaan ontto jatko-osa – Draculan tytär saapuu Transilvaniaan hakemaan apua outoon sairauteensa, verenjanoon – mutta toteutukseltaan se vetää aivan vertoja muille Universalin varhaisille kauhuelokuvaklassikoille. Tämän mainettaan paremman elokuvan saatavuus oli pitkään huono, mutta toivottavasti kotimaisen dvd-julkaisun myötä se saa osakseen ansaitsemaansa arvostusta.

Frankensteinin hirviö
Draculan menestyksen innoittamana Universal päätti siirtää valkokankaalle pikavauhtia toisenkin kauhuklassikon. Valinta osui Mary Shelleyn Frankensteiniin (1818), joka oli niin ikään ollut teatterinäytelmien vakioaiheita jo pian ilmestymisestään lähtien. Pääosaa tarjottiin Lugosille, joka ei kuitenkaan soveltunut rooliin. Tähti tosin vastusteli muutenkin, sillä hän ei halunnut profiloitua pelkäksi kauhuelokuvanäyttelijäksi(2).

Draculasta poiketen yhtiö uskoi elokuvan tuoreempiin käsiin. Dwight Fryeta lukuun ottamatta muu näyttelijäkaarti oli kauhun saralla varsin kokematonta. Niin oli myös ohjaajaksi nimetty James Whalekin, jonka näkemyksen ansiosta Frankensteinin hirviö (Frankenstein, 1931) saavuttaa aivan toisenlaisen tason kuin mitä muut Universalin hirviöelokuvat.

Jälleen kerran elokuvan runkona käytettiin teatterinäytelmää, mutta toisin kuin Draculan tapauksessa, Whale osaa kiertää sen aiheuttamat karikot tyylikkäästi. Hänen ohjauksensa on erittäin luontevaa ja varhaisen äänielokuvan rajoitukset on karsittu olemattomiin. Tarinaa on luonnollisesti muutettu jonkin verran Shelleyn alkuperäistekstistä, mutta tämä on vain onnistunut ratkaisu. Kokonaisuutena James Whalen visio Frankensteinin hirviöstä on yksi parhaista klassisen kauhuelokuvakauden teoksista.

Elokuvan valtti ja sen lopulliseen loistoonsa nostava voima on hirviötä esittävä Boris Karloff. Raskaasti maskeerattu Karloff joutuu turvautumaan roolissaan pelkkään elehdintään ja kasvojen ilmeisiin, sillä alkuperäistekstistä poiketen hirviö on täysin mykkä. Tästä huolimatta – tai tämän ansiosta – Karloff saa luotua hirviöstä surullisen ja sympaattisen hahmon, johon katsojan on helppo samaistua: pohjimmiltaan hirviö haluaa elämältä samaa kuin muutkin, ymmärrystä ja hyväksyntää. Karloffin roolisuoritus on niin vahva, että se on peittänyt alleen milteinpä kaikki elokuvan muut hahmot. Pahiten moisesta kärsii Colin Cliven antaumuksella tulkitsema Henry Frankenstein, hirviön luoja. Toisaalta Karloffin kipuaminen ohi Cliven on ymmärrettävämpää, ovathan kauhuelokuvien hirviöt poikkeuksetta muuta ympäristöä kiinnostavampia.

Frankenstein menestyi Draculaakin paremmin ja Universal kiirehti jatko-osan filmaamiseen. Whale ei ollut kuitenkaan moisesta kiinnostunut, vaan hän onnistui välttelemään aihetta neljän vuoden ajan. Ennen vuonna 1935 valmistunutta Frankensteinin morsianta (Bride of Frankenstein) hän ohjasi mm. tiivistunnelmaisen Old Dark Housen (1932) sekä H. G. Wellsin romaaniin perustuvan tieteiskauhistelun Näkymätön mies (The Invisible Man, 1933). Näyttävistä ja edelleenkin sävähdyttävistä erikoistehosteista muistettu Näkymätön mies oli Claude Rainsin läpimurtoelokuva ja kyseessä voisi olla jopa Universalin paras kauhuklassikko, ellei Una O’Connor pilaisi sitä korvia raastavalla kirkumisellaan.

Jatko-osat ovat harvoin menestyneet edeltäjiensä lailla ja varsinkin kauhuelokuvien saralla ne tuntuvat miltei poikkeuksetta yksinkertaisesti rahastukselta. Tässä suhteessa Frankensteinin morsian on poikkeava teos, sillä se kuljettaa hirviön tarinaa sulavasti ja luontevasti eteenpäin ja on muutenkin toteutukseltaan edeltäjäänsä onnistuneempi – visuaalisesti hienon teoksen vaikutukset on nähtävissä vielä nykyäänkin, eritoten Tim Burtonin elokuvissa. Allekirjoittaneelle Frankensteinin morsian on kuitenkin vaikea pala nieltäväksi, sillä tarinasta, jossa hirviö vaatii itselleen vaimoa, on tehty aiempaa humoristisempi. Myös se, että hirviö oppii alkuperäistekstin tapaan puhumaan, syö tämän kiinnostavuutta ja sympaattisuutta. Moisesta huolimatta Frankensteinin morsian on varsin hyvä elokuva, toisin kuin sarjan loput teokset.

Muumio
Suurin osa Universalin kauhuelokuvista nojautui kirjallisiin tuotoksiin ja vain harvoin elokuvissa nähtiin ajankohtaisia kauhuja. Tästä poikkeuksena on Frankensteinin jälkeen valmistunut Muumio (The Mummy, 1932), joka haki innoituksensa vuosikymmentä aiemmin tapahtuneesta faarao Tutankhamenin hautalöydöstä ja sen löytäjiä piinanneesta kirouksesta, jonka väitettiin olleen monen salaperäisen kuoleman syynä. Tätä tarinaa mukaillen Universalin hirviögalleriaan saatettiin liittää uusi tulokas, haudan takaa kostoa janoava muumio.

Karloff esittää muinaista egyptiläistä ylipappia, Im-ho-tepia, joka on vuosituhansia aiemmin muumioitu elävältä hänen osoitettuaan kiinnostusta silloisen faaraon mielitiettyä kohtaan. Kun arkeologinen ryhmä löytää faaraon haudan ja sen myötä Im-ho-tepin sarkofagin, tulee heistä yksi ajattelemattomuuttaan lausuneeksi loitsun, jolla muumio herää henkiin. Im-ho-tep muuntautuu paikalliseksi arkeologiveteraaniksi, joka alkaa tällä kertaa lähennellä erään arkeologin tytärtä, sillä tämä on hänen muinaisen rakkautensa reinkarnaatio. Ennen kuin Im-ho-tep ehtii saada tytön pauloihinsa, hänet kuitenkin tuhotaan.

Universal kierrätti tekijöitään ja tällä kertaa ohjausvastuu annettiin Draculan kuvanneelle Freundille. Kiitettävästi mies tahollaan suoriutuukin, vaikka elokuvassa onkin havaittavissa Draculan kaltaisia ongelmia. Alkujakso, jossa muumio herää vuosituhansia kestäneestä unestaan, lukeutuu kauhuelokuvien vaikuttavimpiin tuokioihin, mutta varsin pian tämän jälkeen elokuva alkaa latistua ja sen kohokohdat ovat harvassa. Syy ei ole kuitenkaan Freundin, sillä latteasta tarinasta ja keskinkertaisista näyttelijöistä olisi tuskin James Whalekaan saanut enempää irti.

Ihmissusi
Ihmissudet ovat olleet kauhutarinoiden vakiokuvastoa jo vuosisatojen ajan, mutta valkokankaalle ne päätyivät varsin myöhään Universalin esitellessä kokoelmansa uusimman tulokkaan vuonna 1935 elokuvassa The Werewolf of London. Jos yhtiön kolme aiempaa hirviötä olivat olleet menestyksiä, ei samaa voi sanoa tästä neljännestä tulokkaasta, sillä elokuva on kauttaaltaan kovin hengetön ja epäonnistunut tuotos.

Tarina kasvitieteilijästä (Henry Hull), joka joutuu Tiibetissä ihmissuden hyökkäyksen uhriksi ja saa tartunnan, on varsin pätevä, mutta toteutus jää kauaksi potentiaalistaan. Pääosaa esittävä Hull ei ole kaksinen ihmissuden roolissaan eikä ohjaajana toiminut Stuart Walkerkaan saa tarinasta paljoa irti – niinpä The Werewolf of London onkin jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle 1930-luvun kauhuelokuvien joukossa. Universal palasi ihmissusiaiheeseen kuusi vuotta myöhemmin elokuvalla The Wolf Man (1941), joka lukeutuukin paitsi aiheen parhaisiin edustajiin, myös Universalin kauhuelokuvien ehdottomaan eturiviin.

WARNER BROS.
Äänielokuvan ansiosta suurten studioiden joukkoon kohonnut Warner Bros. tehtaili innokkaasti kauhuelokuvia sekin. Siinä missä Universal piti huolta hirviöistä, oli Warnerilla katseet siirretty mielipuolisiin tohtoreihin ja tiedemiehiin. Yhtiön erikoisohjaajana toimi unkarista saapunut Michael Curtiz, joka loi myöhemmin nimeä myös monien Errol Flynn –elokuvien myötä. Kauhuelokuvatähdiksi puolestaan profiloituivat Lionel Atwill sekä King Kongissa suuren maailman tietoisuuteen noussut Fay Wray.

Vahamuseo
Ihmisiä vahaan valavasta vahakabinetinpitäjästä tehdyistä elokuvista kuuluisin on todennäköisesti Andre de Tothin vuonna 1953 ohjaama, Vincent Pricen tähdittämä Vahakabinetti (House of Wax). Aiheen ensimmäinen filmatisointi toteutettiin kuitenkin jo kahta vuosikymmentä aiemmin.

Lionel Atwill esittää historiallisiin hahmoihin mieltynyttä vahakabinetin pitäjää. Hänen rahoittajansa ei ole kuitenkaan tyytyväinen kabinetin menestykseen, vaan vakuutusrahojen toivossa sytyttää ateljeen palamaan. Atwillin esittämä vahataiteilija jää liekkeihin, mutta pelastuu. Muutaman vuoden kuluttua hän avaa uuden kabinetin, jonka taidokkaissa vahanukeissa on kuitenkin jotain pelottavan todellista.

Mystery of the Wax Museum on yllättävän rohkea elokuva – valmistuihan se vuotta ennen suurta sensuurimääräystä. Elokuvan dialogi on suorasukaista ja monin paikoin jopa ronskia, sivuosahahmona on narkomaani ja elokuvan maskeeraus Universalin näyttäviä, mutta varsin hellyttäviä naamioita brutaalimpaa. Kokonaisuus on kuitenkin aavistuksen verran kömpelö ja eloton, jotta elokuva pystyisi tosissaan nousemaan vuosikymmenen suurten kauhuklassikoiden joukkoon. Kelpo teos Mystery of the Wax Museum kuitenkin on ja Curtiz osoittaa hallinneensa myös tämän lajityypin ohjaamisen taitavasti. Wax Museumin lisäksi hän ohjasi Warnerille myös muutaman muun kauhuelokuvan, joista tunnetuin on vuonna 1932 valmistunut Doctor X.

PARAMOUNT
Vaikka Universal miellettiinkin kauhuelokuvien kotistudioksi, eivät muutkaan tuotantoyhtiöt jääneet lepäämään laakereillaan, vaan pyrkivät saamaan osansa kauhun korkeasuhdanteen suomista lipputuloista. Niiden tuotantomäärät olivat vähäisemmät, mutta mieleen jääneitä elokuvia muiltakin yhtiöiltä syntyi. Paramountilla tällaisia valmistui kaksin kappalein.

Tri Jekyll & Mr. Hyde
Robert Louis Stevensonin tarina mielensä keinotekoisesti jakavasta nuoresta tohtorista on kauhukirjallisuuden filmatuimpia teoksia. Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua ja ainoastaan muutamaa tulkintaa voi pitää todellisena klassikkona. Yksi tällaisista on Fredric Marchin tähdittämä, Rouben Mamoulianin ohjaama varhainen äänielokuvaversio vuodelta 1931.

Elokuvan juoni on yksinkertainen. Tohtori Jekyll kehittää seerumin, jota nauttimalla hän onnistuu nostamaan psyykkeensä hallitsevaksi osapuoleksi pahan minänsä – Jekyll näet uskoo, että ihmisen pahuus on kontrolloitavissa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan vähitellen hänen herra Hydeksi nimeämänsä paha puoli alkaa ottaa tohtorista yhä enemmän valtaa.

Tässäkin tapauksessa käsikirjoituksen virkaa hoiti teatterinäytelmä eikä suinkaan Stevensonin alkuperäisteos. Mahdolliset teatterikahleet on saatu kuitenkin poistettua täysin, eikä vähiten erittäin onnistuneen ja sulavan toteutuksen ansiosta. Aikansa taidokkaimpiin kuvaajiin lukeutuneen Karl Strussin kamera liikkuu viktoriaanisen Lontoon kaduilla täysin esteettä eikä varhaisten äänielokuvien jähmeydestä ole tietoakaan. Ihailtavan arvoinen suoritus on myös Jekyllin muuntuminen Hydeksi – trikkijakso, jota mm. Peter von Bagh jaksaa ihailla(3).

Kahden täysin erilaisen roolin tulkitseminen on tietenkin äärimmäisen vaikeaa, mutta samalla myös haastavaa ja niinpä Jekyllin ja Hyden rooleissa onkin poikkeuksetta nähty aikakautensa taiturimaisimpia näyttelijöitä. Oma suosikkini on John Barrymoren hurja tulkinta vuodelta 1920, mutta ei Marchissakaan valittamista ole – seikkaa ei edes latista koomisen näköinen, apinaa muistuttava Hyden maski. March eläytyi rooliinsa sellaisella intensiteetillä, että muutaman vuoden koossa ollut Elokuva-akatemia palkitsi hänet parhaan miespääosan Oscarilla.

Tohtori Moreau
Jekyll menestyi erinomaisesti, mutta seuraavana vuonna valmistunut Kadonneiden sielujen saari (The Island of Lost Souls, 1932) olikin hieman vaikeampi tapaus nieltäväksi. Linnojensa ja kartanoidensa uumenissa työskenteleviä, mielipuolisia tiedemiehiä ovat kauhuelokuvat olleet väärällään, mutta H. G. Wellsin tarinan keskipisteenä oleva tohtori Moreau onkin toista maata: hän on varsin sulavakäytöksinen, oveluutta ja taikauskoa hyväksikäyttävä sadisti, joka omalla tuntemattomalla saarellaan yrittää jalostaa eläimistä ihmisiä. Vuosien ajan kaikessa rauhassa toimineen Moreaun epäonneksi saarelle saapuu kutsumattomia vieraita ja näiden avustuksella hänen luomuksensa nousevat kapinaan ja tuhoavat paitsi itsensä, myös luojansa.

Vaikuttavasta toteutuksesta – kuvauksesta vastasi jälleen Struss – ja nimekkäästä näyttelijäkaartista (Charles Laughton, Bela Lugosi) huolimatta Kadonneiden sielujen saari sai erittäin huonon vastaanoton. Liekö perinteisen kauhuelokuvan lopetuksen vastainen huipentuma, jossa sekä tohtori että hänen luomuksensa tuhoutuvat pelkästään ensin mainitun sijaan ollut liikaa aikalaisille, sillä elokuva kiellettiin monissa maissa, eikä se ole vieläkään onnistunut nousemaan takaisin täyteen arvostukseen. Aiheuttiko tämän version saama nuiva vastaanotto myös sen, ettei Wellsin tarinasta ole pahemmin uusintafilmatisointeja tehty?

RKO PICTURES
Universalin laajasta hirviögalleriasta huolimatta se kaikkein kuuluisin monsteri syntyi RKO Picturesin studioilla. Sillä ei ollut kirjallista esikuvaa ja niinpä sen synty onkin Hollywoodin käsikirjoittajaryhmien ja erikoistehostemiesten suurimpia luomuksia.

King Kong
Yhä edelleenkin suurta suosiota nauttivan jättiläisgorillan kohtalosta kertovan elokuvan takana oli jo mykkäkaudella yhteistyötä tehnyt parivaljakko Merian C. Cooper ja Ernest B. Schoedsack. Heidän apunaan oli sittemmin Tuulen viemää (Gone with the Wind, 1939) tuottanut David O. Selznick sekä Kadonnut maailma (The Lost World, 1925) –elokuvaan näyttävät tehosteet luonut Willis H. O’Brien työryhmineen. Näiden neljän luovan ja taitavan tekijän käsissä syntyi elokuva, jota on paitsi ihailtu perinteisenä hirviöelokuvana, myös tutkittu ja analysoitu perinpohjin.

Elokuva kertoo kuvausryhmästä, joka on matkalla salaperäiselle Pääkallosaarelle. Heidän saapuessaan paikalle ovat paikalliset alkuasukkaat viettämässä seremonioita heidän jumalhahmonsa, jättimäisen Kongin kunniaksi. Alkuasukkaat kaappaavat kuvausryhmään kuuluvan Annin (Fay Wray) tarkoituksenaan uhrata tämä Kongille. Jättiläisgorilla kuitenkin säästää naisen hengen, jolloin muu ryhmä säntää hirviön perään. Lopulta Kong saadaan tainnutettua ja vietyä New Yorkiin, jossa sitä esitellään “maailman kahdeksantena ihmeenä”. Kong kuitenkin pakenee ja kohtaa loppunsa putoamalla Empire State Buildingin katolta.

King Kong on erittäin monitasoinen teos. Sitä voi huoletta katsoa hurjana, esihistoriallisia hirviöitä vilisevänä kauhuelokuvana tai perinteisenä seikkailuelokuvana. Mutta siitä voi myös löytää monia erilaisia viittauksia ja merkityksiä, aivan kuten elokuva-analyytikot ovat tehneetkin: Kong on nähty milloin Kristus-hahmona, valkoisen miehen pelkona mustan miehen himokkuudesta, kuvaelmana elokuvanteosta ja sen vaiheista sekä traagisena sankarina(4) – nämä vai muutamia mainitakseni. Katsoopa Kongia miltä kantilta tahansa, se on suurenmoisesti toteutettu elokuva. Sen esittämät maailmat on luotu suurella ammattitaidolla, elokuvan tarina on erittäin tiivis (toisin kuin vuoden 2005 uusintafilmatisoinnissa) ja näyttelijätyöskentely laadukasta. Eniten ihastusta herättävät kuitenkin trikit, jotka ovat toki nykyaikana hivenen kömpelöitä, mutta ennemmin lisäävät elokuvan kiehtovuutta kuin latistavat sitä.

Kongin valtaisa menestys poiki sille pian jatko-osan Kongin poika (Son of a Kong, 1933), joka ei kuitenkaan ole edeltäjänsä tasoa. Aivan kuten eivät ole aiheen uusintafilmatisoinnitkaan (1976, 2005).

1930-luku oli mielikuvituksellisten hirviöiden vuosikymmen, joissa perinteisillä “ihmishirviöillä” ei juuri ollut sijaa. Piristävänä poikkeuksena tästä on RKO:n toinen kauhuelokuva, King Kongin varjoon suotta jäänyt Zaroffin koirat (The Most Dangerous Game, 1932). Osittain Kongin kanssa samoissa lavasteissa kuvattu elokuva on kertomus siitä, kun mikään ei oikein tunnu enää miltään. Venäläinen kreivi Zaroff on muuttanut omalle saarelleen pystyäkseen keskittymään mieliharrastukseensa, suurriistanmetsästykseen. Kun tämä ei enää sadistista kreiviä tyydytä, alkaa hän houkutella saarelle kiinnostavampaa riistaa – ihmisiä, joita Zaroff ajaa takaa viidakossa verikoirien ja jalkajousen kanssa. Huolellisen ja hillityn toteutuksen sekä kylmäävän aiheensa ansiosta Zaroffin koirat lukeutuu vuosikymmenen kiinnostavimpiin kauhuelokuviin.

METRO-GOLDWYN-MAYER
Hollywoodin suurimpana ja menestyksekkäimpänä elokuvayhtiönä muistettu Metro-Goldwyn-Mayer ei kenties hieman yllättäen tuntenut muiden yhtiöiden lailla vetoa kauhuelokuviin. Glamouriin ja visuaaliseen loistoon elokuvissaan keskittynyt yhtiö oli menettänyt suurimman kauhuelokuvatähtensä Lon Chaneyn tämän kuoltua syöpää vuosikymmenen vaihteessa, joten kenties tällä oli vaikutusta yhtiön nihkeyteen. Muutamia kauhuelokuvia syntyi tosin M-G-M:lläkin, tunnetuimmat Tod Browningin toimesta.

Freaks
Jos King Kong on vuosikymmenistään huolimatta amerikkalaisen kauhuelokuvan rakastetuin teos, niin Browningin vuonna 1932 ohjaamaa Freaksia voi pitää genren eriskummallisimpana tuotoksena. Sirkuselämään ja sen kääpiöyhteisöön sijoittuva Freaks sai ilmestyessään todella negatiivisen vastaanoton: studio lyhensi sitä rankalla kädellä, se joutui laajalti elokuvasensuurin uhriksi ja monissa maissa se kiellettiin kokonaan – Englannissa jopa neljäksikymmeneksi vuodeksi. Yleisö, joka edellisellä vuosikymmenellä oli ihastellut Chaneyn ja Browningin makaabereja elokuvia, käänsi Freaksille selkänsä täysin.

Freaksin asettaminen kauhuelokuvien joukkoon on nykypäivänä enemmän kuin arveluttavaa. Vaikka viimeinen kymmenminuuttinen silkkaa kauhua onkin, on Freaks pohjimmiltaan erittäin lämmin ja inhimillinen tarina luonnonoikuista. Elokuvassa esiintyvät siamilaiset kaksoset, ihmistorso, parrakas nainen ja neulapäät ovat vähintään yhtä humaaneja kuin sen tavallisetkin ihmiset, joskaan heidän ympäristönsä ei asiaa niin miellä. Tutkija Antti Alasen mielestä “muiden ihmisten reaktio luo kauhun”(5) ja tähän on helppo yhtyä: kauhu syntyy selittämättömästä ja pelottavastakin ulkomuodosta.

Muut elokuvat
Freaksin saama vastaanotto johti siihen, että Browning vetäytyi muutamaksi vuodeksi elokuvamaailmasta. Töihin hän palasi kolme vuotta myöhemmin ohjaamalla uusintaversion nyttemmin kadonneesta mykkäelokuvastaan Laukaus yössä (London After Midnight, 1927) nimellä Mark of the Vampire (1935). Visuaalisesti erittäin loisteliaan elokuvan suurin heikkous on lopun yllättävä juonenkäänne, joka paljastaa kaiken olleen pelkkä poliisin suunnitelma takaa-ajetun murhaajan kiinnisaamiseksi. Bela Lugosi on pääosassa vakuuttava, mutta muista näyttelijöistä ei voi sanoa samaa. Varsinkin Lionel Barrymore näyttelee rankasti yli.

Jonkin verran paremmin onnistui samana vuonna valmistunut Mad Love, jonka ohjauksesta vastasi Universalille Muumion ohjannut Karl Freund. Tarina pianistista, joka menettää onnettomuudessa kätensä ja saa siirrännäisenä murhaajan kädet, on vahva ja elokuva säilyttää otteensa loppuun saakka. Amerikkaan emigroitunut Peter Lorre on hyytävä tohtori Gogolina, joka on päättänyt tuhota Colin Cliven esittämän pianistin saadakseen tämän kauniin vaimon (Frances Drake) itselleen.

M-G-M:n viimeiseksi kauhuelokuvaksi buumin aikana jäi Browningin testamenttiohjaus Hirveä kosto (The Devil-Doll, 1936). Nimekkäästä näyttelijäkaartistaan ja osaavista tekijöistään huolimatta elokuva on jäänyt vuosikymmenten muihin teoksiin verrattuna melko tuntemattomaksi.

LOPUKSI
Kun mukaan otetaan vielä studioiden pienemmät tuotokset, lukuisat pienten yhtiöiden tuotannot ja itsenäisten tuottajien filmaukset, oli amerikkalainen elokuva valtaisan kauhuelokuvabuumin kynsissä. Viiden vuoden aikana valkokankaalle marssitettiin käytännössä kaikki kauhuelokuvahahmot – ainoastaan kunnon sarjamurhaajaelokuvaa joukkoon ei eksynyt.

Kaikki loppui kuitenkin yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Olivatko ideat käytetty loppuun vai eikö kauhuelokuva enää myynyt toivotulla tavalla, mutta vuoden 1936 jälkeen ala rauhoittui tyystin muutamaksi vuodeksi. Parin vuoden ajan kauhuelokuva veti henkeä, ennen kuin palasi parrasvaloihin hieman ennen vuosikymmenen vaihtumista samanlaisella vimmalla kuin edelliselläkin kerralla. Tämä uusi tuleminen ei kuitenkaan luonut enää kovinkaan paljon uutta – pl. Jacques Tourneurin ohjaukset ja Val Lewtonin tuotannot – vaan se pyrki ennemminkin rahastamaan tuttujen hirviöiden älyttömillä jatko-osilla. Se mikä kauhuelokuvissa oli alun perin raikasta ja kekseliästä, hapantui dollarin kiilto silmissä tehtyjen elokuvien mukana. Uutta näkemystä alalle saatiin kunnolla vasta 1950-luvulla ulkoavaruuden muukalaisten ja ydinsäteilyn luomien mutaatioiden myötä.

Teksti: © 2007 Kari Glödstaf

LÄHTEET
(1) Kristin Thompson & David Bordwell: Film History – an Introduction, McGraw-Hill Humanities/Social Sciences/Languages; 2nd edition, New York, 2002, s. 231-232.
(2) Peter Guttmacher: Legendary Horror Films, Friedman/Fairfax Publishers, New York, 1995, s.28.
(3) Peter von Bagh: Elokuvan historia, Otava, 2. painos, Keuruu, 2001, s. 12-13.
(4) Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat, Otava, Keuruu, 1999, s. 130.
(5) Antti Alanen, Asko Alanen: Musta peili, Valtion painatuskeskus, Helsinki, 1985, s. 58.

Seuraa meitä

PINNALLA

Cruella

| 28.05.

De Vil verhoutuu Westwoodiin: ikoninen Disney-pahis saa piristävän synkän ja provokatiivisen punk rock-käsittelyn.

Lue lisää »

Army of One

| 10.05.

Kirveen ja jousen kanssa hurjana ramboilevaa Ellen Hollmania et halua korvessa kohdata.

Lue lisää »

Kuka pelkää puudelia

| 23.05.

Infantiili ihmissusianimaatio kaipaa vähemmän Boltia ja enemmän Larry Talbotia.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Petteri Kaniini: Kani karkuteillä

| 05.06.

Petteri päätyy urbaaniin rikollisjengiin, mutta ruoho ei aina ole vihreämpää aidan toisella puolella.

Lue lisää »

Hiljainen paikka Osa 2

| 11.06.

Hiljaisuus on yhä kultaa teattereihin tarkoitetun kauhuhitin jatko-osassa, josta sopii pitää ääntä.

Lue lisää »

Bodies at Rest

| 02.07.

Kiina-Rennyn ruumishuoneella tapahtuu pahoja asiota luvatussa paketissa, josta puuttuu vain nimi Die Hard.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Luetuimmat – 12KK

Caleb Landry Jones ja Henry Hughes

The Outpost Lue arvio »

Gerard Butler

Greenland Lue arvio »

Russell Crowe

Rattiraivo Lue arvio »

Gugu Mbatha-Raw ja Gemma Arterton

Kesämaa Lue arvio »

Devin France

Wendy Lue arvio »

Inja Zalta, Emilia Ares ja Ronen Rubinstein

Follow Me Lue arvio »

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin

After We Collided Lue arvio »

Ellen Hollman

Army of One Lue arvio »

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2021
ISSN 1798-7202