julkaistu 2016-02-09 / päivitetty 11.03. klo 11:11

Filmgoer suosittelee

Toimituksestamme Aleksi Salonen, Jussi Toivola ja Markku Ylipalo asettelivat kuluneen elokuvavuoden parhaat listamuotoon.

Kaikille kolmelle listalle mahtuivat Pixar-animaatio Inside Out – mielen sopukoissa ja kauhea It Follows. Kahdesti mainittiin asfalttisoturin paluu elokuvassa Mad Max: Fury Road, Oscar-suosikki The Revenant ja vaikuttavaa syväjournalismia kuvaava Spotlight.

Lue alta toimittajien valinnat perusteluineen.

Aleksi Salonen

Sarjojen ja elokuvien laadullinen raja-aita on murtunut. Sarjamuotoista tuotantoa on myös enemmän kuin koskaan. Etenkin Netflixin tuottamaa puolilaadukasta, sopivasti indiehenkistä green screen -bulkkia jo liikaa.

Minisarja-formaatin terästyneen suosion lisäksi tämän hetken kiinnostavia muutoksia videokerronnan kentällä voisi olla hiljattainen luopuminen jaksojen vakiopituuksista.

Internetissä julkaistavan sarjan jaksot voivat olla keskenään eri mittaisia, eikä niiden tarvitse noudattaa television tunnin tai puolen tunnin ohjelmointiaukkoja. Kohta arkea voivat olla sarjat, joiden ensimmäinen jakso on 70 minuuttia pitkä, seuraava 25 ja kolmas 59. Suuntauksesta on merkkejä.

Sarjoista tuli puhe, koska 2015 oli minulle enemmän sarjojen, kuin elokuvien vuosi. Listasin siksi loppuun myös parhaat minisarjat. Mutta kyllä hyviä elokuvia silti 10 kärjeksi riitti:

1. Mad Max: Fury Road – George Miller

Kehäkettu George Millerin Mad Max: Fury Road räjäytti toimintaelokuvan genren uudelle kiertoradalle. Ehkä pitäisi olla vihainen. Tuntuuko muu toiminta enää miltään neljänteen Maxiin verrattuna?

Nerokkaasti suunniteltujen ja syy–seuraus-suhteiltaan herkullisen seurattavien toimintakohtausten lomaan on punottu minimalistinen, mutta säväyttävä naisten emansipaatiotarina. Ja sekin vaikuttamatta tippaakaan saarnaavalta.

Puhdasta elokuvanautintoa, alusta loppuun.

2. Leviathan – Andrei Zvjagintsev

Andrei Zvjagintsevin ohjaama Leviathan kertoo siitä, miten järjestelmä liiskaa yksilön. Tapahtumien kulussa on vääjäämättömyyttä, joka tuo mieleen jääkauden saapumisen. Se jauhaa kaiken alleen.

Tragedia paljastuu mittasuhteiltaan raamatulliseksi. Eräässä otoksessa valtava kauha sohii talon rakenteita pirstaleiksi. Thomas Hobbesin vertauskuva valtioruumiista muuttuu siinä irvokkaaksi, epäinhimilliseksi todellisuudeksi.

3. The Revenant – Alejandro González Iñárritu

Länsi on julma. Ei sankarillisen julma, vaan typerän, kivuliaan, hyödyttömän julma, niin kuin Cormack McCarthyn Veren kääntöpiirissä.

Kosto ja sankaruus ovat yhteisöttömässä tilassa tyhjiä. Kliimaksissa oikeudentuntoisen viittaa kantanut päähenkilö näyttää, kuka on mantereen raakalaismaisin. Leonardo DiCaprio nähdään väkevässä pääosaroolissa, jonka alkukantaisuus ei mielestäni ole lainkaan kosiskelevaa.

4. The Assassin – Hsiao-Hsien Hou

Taiwanilaismestari Hou Hsiao-Hsien tekee yhä täysin omalakista elokuvaa, vaikka Assassin onkin näennäisesti wuxia-elokuva.

Kerronnan rytmi on äärimmäisen hidas, vaikutukseltaan hypnoottinen tai nukuttava tai jotain siltä väliltä. Kuten Abbas Kiarostami on todennut, raukea unitila voi olla elokuvalle erinomainen saavutus.

The Assassin ei ole eskapismia vaan vaipumista Hou Hsiao-Hsienin uneen.

5. Sicario – Denis Villeneuve

Sicario on äkkisukellus Meksikon huumesodan altaan syvään päähän, suoraan keskelle kokemusta. Villeneuven episodimaisen elokuvan ydintä ovat pitkitetyt, intensiiviset toimintajaksot.

Katsojalta kysytään, missä kohtaa moraalista liukumäkeä alkaa lähtö kaduttaa, vai alkaako.

6. Inherent Vice – Paul Thomas Anderson

Hippien ja poliisien, siirtolaisten ja intiaanien välinen sota on ohi. 60-luvun jälkeisessä krapulassa molemmat huomaavat heränneensä tarpeettomina. Kulttuurisotaa ei voitettu vaan se tukahdutettiin rahalla.

Inherent Vice on myös Joaquin Phoenixin näytös. Päähenkilö Doc Sportellosta saisi helposti karikatyyrin, mutta näyttelijä antaa hahmon tapailevuudelle ymmärtävän, herkän luonteen.

7. Inside Out – mielen sopukoissa – Pete Docter, Ronnie Del Carmen

Inside Outin päälankana on tunteiden tasapaino. Sitä kautta animaatio edustaa dramaturgian mestariluokkaa. Ajatusmaailman konkreettisuus ei jää pelkäksi opetukselliseksi työkaluksi, vaan muodostaa puitteet tunteellisesti räjähtäville kliimakseille.

Avainhetkien pelkistetty, liikuttava puhdasmuotoisuus puree hurjasti myös aikuiskatsojaan. Lapsille Inside Out antaa kokonaisen uuden kielen, jolla käsitellä ja ymmärtää tunteita.

8. It Follows – David Robert Mitchell

It Follows on pahimmillaan todella kauhistuttava: nopeaa, energistä, selviytymisvaistojen aktivoitumisen tässä-ja-nyt-terroria. Täytyy kysyä itseltään, miksi haluaa elämää niin paljon, vaikka (päähenkilön) kuolema toisi helpotuksen kaikelta.

Rich Vreelandin aggressivinen, hellää syntetisaattoriääntä vääntelevä ja terävillä bassoilla jyskyttävä musiikkiraita on välitön kauhuklassikko.

9. Dheepan – Jacques Audiard

Jacques Audiard rakentaa nyt aasialaismaahanmuuttajien sankarimyyttiä, kun Profeetta oli arabitaustaisten ranskalaisnuorten verinen ja vertauskuvallinen kasvukertomus.

Audiard on yhä mestari arjen pienten ongelmien ja voittojen realistisena, tyydyttävänä kuvaajana, mutta erottuu lajin muista taitureista välähtelevällä visuaalisella neroudella ja väkivallan yhteiskuntahistoriallisen painolastin ohittamattomuuden ymmärtäjänä.

10. Spotlight – Tom McCarthy

Uutistyö kaipaa väsymättömiä tutkivan journalismin sankareita, kuin luonnontiede astronautteja. Spotlight ei kuitenkaan ole toimittajien egotrippi, vaan fokukseltaan tiukasti rajattu ja poikkeuksellisen nautinnollisesti vetävä prodeduraali.

Tosipohjaisessa tarinassa Boston Globen tutkiva Spotlight-toimitus paljastaa katolisen kirkon pedofiliajärjestelmän. Se, mitä nyt pidetään itsestäänselvyytenä, oli houretta vain alle 20 vuotta sitten. Käsikirjoituksen vahvuus näkyy siinä, ettei lehden toimituskunnalle anneta sen enempää anakronistisia näkijänlahjoja kuin stereotyyppisiä hyvä–paha-roolituksiakaan.

Mini-sarjat – Top 5

1. Wolf Hall
2. Show Me a Hero
3. Pikku Quinquin
4. The Honourable Woman
5. The Jinx: The Life and Deaths of Robert Durst

Useampikautisista sarjoista on pakko mainita vielä kaksi kautta kumpainenkin saaneet Rick and Morty – konseptuaalisen scifi-huumorin mehukas kermakakku – ja The Knick – Steven Soderberghin julma kuva 1900-luvun taitteen kivuista ja lääkkeistä.

Jussi Toivola

Vuosi 2015 tulee jäämään muistiini ristiriitaisena elokuvavuotena. Erinomaiset indiet ja kansainväliset elokuvat jäivät omalta osaltani näkemättä, mutta Hollywood-tarjonta sen sijaan oli mielestäni huomattavasti edellisvuotta laadukkaampaa.

Parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuksia kun tarkastelee, ainoastaan Ridley Scottin naurettavan yliarvostetun Yksin marsissa -tekeleen valintaa on vaikea ymmärtää. Carolin jääminen kategorian ulkopuolelle edelleen ihmetyttää.

1. The Revenant – Alejandro González Iñárritu

Vuoden ylivertainen suosikkini. Teatterikokemuksena unohtumaton länneneepos on Alejandro González Iñárritun perfektionismin johdosta visuaalista herkkua. Tarinankerronta ei takkuile, eikä juoni keskity yksipuolisesti vain valkoihoisten turkistajien koettelemuksiin. Ymmärrys klassista Westerniä kohtaan huokuu elokuvan kauniissa symboliikassa, jonka avulla välittyy runsaampi ymmärrys elokuvan todellisesta sanomasta. The Revenantin leimaaminen vain ylipitkäksi kostokuvaukseksi on laiskaa ja vastuutonta kritiikkiä.

2. Carol – Todd Haynes

Todd Haynesin kauniisti kerrottu Carol on vuoden rakkaustarina. Cate Blanchettin ja Rooney Maran välinen kemia on kuin suoraan Patricia Highsmithin The Price of Salt -romaanista, johon elokuva perustuu. Yksityiskohtien tiukkaa linjaa noudattava draama uhmaa lumoavalla kuvakerronnallaan täydellisyyden rajoja. Blanchettin haastava rooli on silmälle ihailtavan vaivatonta.

3. Sicario – Denis Villeneuve

Pelkkää rautaa takova Denis Villeneuve on pikavauhtia nousemassa Hollywoodin mielenkiintoisimmaksi ohjaajaksi. Aiheena Meksikon huumesotaa käsittelevä Sicario ylläpitää alkukohtauksen rakentamaa jännitettä aina loppukliimaksiin asti. Roger Deakinsin uskomaton stereoskopian käyttö antaa vuoden älykkäimmälle toimintaelokuvalle näyttävän ulkokuoren. Sicario on paras näkemäni kuvaus Meksikon huumesodasta sitten Trafficin.

4. Inside Out – mielen sopukoissa – Pete Docter & Ronnie Del Carmen

Vaikka en animaatioelokuvien suurkuluttaja olekaan, taianomaisen Inside Outin neroutta on vaikea kiistää. Haastava, mutta palkitseva konsepti kasvavan tytön tunteista on toteutettu tasavertaisesti lapsi- ja aikuiskatsojaa huomioiden, joskin aikuinen tulee samaistumaan elokuvaan syvällisemmällä tasolla.

5. 45 vuotta – Andrew Haigh

Brittiläisen Andrew Haighin ohjaama ja käsikirjoittama 45 vuotta on mestarillinen taidonnäyte minimalismin voimasta. Tarinassa postiluukusta saapuva kirje palauttaa menneisyyden tapahtuman mieleen, ja täysin huomaamatta, muuttaa kaiken. Hitaasti ja hienovaraisesti etenevä kerronta on henkilöhahmojen vähäisten, mutta paljon puhuvien eleiden avulla emotionaalinen koettelemus. Charlotte Rampling ja Tom Courtenay ovat ilmiömäisiä.

Kunniamaininnat: It Follows ja Spotlight

Vuoden paras dokumentti: Cartel Land – Matthew Heineman

Matthew Heinemanin pysäyttävä dokumentti on rankan aiheensa vuoksi kuin loikka toiselle planeetalle, kauas länsimaiden ongelmista. Huumesodan vaikutuksista johtuen siivilien muodostamat katupartiot ovat radikaalisti lisääntyneet Yhdysvaltain ja Meksikon rajan molemmin puolin. Cartel Land sukeltaa suoraan korruptoituneen Meksikon ytimeen, luotien vilistessä metrien päässä Heinemanin kamerasta. Dokumentti on tärkeä myös Euroopan pakolaistulvaa tarkastellessa.

Kunniamaininta: Meru

Markku Ylipalo

1. Mad Max: Fury Road – George Miller

Nyt jo kahdeksatta kymmentään käydä aussiveteraani George Miller palaa uutuuselokuvassaan aavikkosoturi ”Mad” Max Rockatanskyn tarinaan. Mel Gibsonin paikan on ottanut vakuuttava Tom Hardy, mutta elokuvan todellinen tähti on Charlize Theronin Imperator Furiosa joka tuo äijäelokuvaan annoksen rautaista feminismiä erilaisena toimintasankarina. Ensin ajetaan yhteen suuntaan, sitten toiseen, mutta se riittää: näin lujaa ei ole valtavirran elokuvassa menty sitten Terminator 2 – tuomion päivän.

2. Jauja – Lisandro Alonso

Lisandro Alonson kaunis, mystinen pampawestern kertoo tanskalaisesta sotilaasta (vähäeleinen Viggo Mortensen) joka etsii karannutta tytärtään Patagonian autiomaasta. Timo Salmisen hieno kuvaus loihtii erämaasta taikaa, loppukohtaus pistää miettimään. Vuoden hidastempoisin takaa-ajoelokuva, erinomainen vastapari listaykköselle.

3. Goodbye to Language 3D – Jean-Luc Godard

Vanha mestari kiusaa yleisöään tieten tahtoen ja uudistaa samalla elokuvailmaisua. Epämääräinen tarina on Godardille pelkkä tekosyy leikitellä 3D-kuvauksen mahdollisuuksilla. Sodankylän kaikennähnyt festariyleisökin kohahti kuuluvasti elokuvan ovelimmalle jipolle, jota kotiteatterijulkaisuissa ei niin vain toisinnetakaan.

4. It Follows – David Robert Mitchell

Rapistuva Detroit ja John Carpenterille kumartava elektroninen score virittävät tunnelman ahdistavassa kauhuelokuvassa, jossa pahat voimat vainoavat ensimmäisiä seksikokemuksiaan hakevia nuoria. Mikään tylsä moraliteetti ei silti ole kyseessä, vaan aidosti pelottava helmi.

5. Inside Out – mielen sopukoissa – Pete Docter, Ronnie Del Carmen

Pixar pistää kyynelkanavat taas töihin kun Ilo, Suru ja muut mielialat joutuvat mielenmyllerryksen keskelle kasvukivuista kärsivät Caseyn pääkopassa. Salaa viisas elokuva onnistuu viihdyttämään koko perhettä, mutta antaa sittenkin enemmän aikuiskatsojille.

6. Ex Machina – Alex Garland

Pitkän linjan käsikirjoittaja ja kirjailija Garland tekee hienon ohjausdebyytin mietteliäällä, psykologisen trillerin aineksia sisältävällä scifi-elokuvalla. Kovassa nosteessa oleva Alicia Vikander on viehkeä robotti Ava ja taas kerran loistava Oscar Isaac hänet rakentanut (hullu?) nero. Kolmiodraaman täydentää Caleb (Domnhall Gleeson) jonka tehtävä on arvioida androidin henkiset kyvyt.

7. Whiplash – Damien Chazelle

Sivuosa-Oscarinsa ansainnut J.K. Simmons piinaa kunnianhimoista nuorta muusikkoa (Miles Teller) vaativanan tyranniopettajana Chazellen intensiivisessä indiedraamassa. Nuori ohjaaja kasvattaa tarinan intensiteettiä taitavasti. Varsinaista toimintaa elokuvassa ei ole, mutta finaalia seuraa silti rystyset valkoisena.

8. Turisti – Ruben Östlund

Östlundin kipeä komedia lähtee herkullisesta alkutilanteesta: ruotsalaisen ydinperheen isä hylkää perheensä hädän hetkellä. Vaaran väistyttyä perheen paluu alkutilaan tuntuu mahdottomalta. Skandinaavisen betauroksen kriisiä katsoo kiemurrellen, koko ajan omaa mahdollista reaktiotaan pohtien.

9. Star Wars: The Force Awakens – J.J. Abrams

Kulmakarvat kohosivat taannoin kun George Lucasin sympaattisen pieni, tyystin epäkaupallinen indie-franchise päätyi sieluttoman, ylikansallisen Disney-koneiston käsiin. Uuden Star Wars -trilogian avaus kulkeekin osin tuttuja, turvallisia polkuja pitkin. Pelkkää fanservicea elokuva ei silti ole, tutut hahmot saavat sittenkin väistyä uusien kasvojen tieltä. Daisy Ridleyn sinnikäs sankaritar ja Adam Driverin inhimillinen pahis kannattelevat viihdyttävää avaruusseikkailua esimerkillisesti.

10. Häiriötekijä – Aleksi Salmenperä

Teatteriesitykseen perustuva elokuva on epätasainen, mutta tarjosi vuoden 2015 makeimmat naurut. Kipeää, mutta tarpeellista shokkihoitoa sovinnaiselle suomielokuvalle. Se törkeä täyslaidallinen joka Luokkakokouksen piti olla.