Kuinka monta kertaa se onkaan tapahtunut? Kun joku tarjoilee viiniä toinen siteeraa Draculan (1992) vuorosanoja: “I never drink…wine.” Entä muut lentävät lausahdukset kuten “Go ahead, make my day.” (Sudden impact, 1983) tai “We ain´t found shit!” (Avaruusoltsit, 1987)? Elokuvien vuorosanojen lainaus puheessa on monien yksilöiden ja kaveriyhteisöjen parissa suorastaan arkipäivää. Joskus jopa kokonainen keskustelu voi noudattaa elokuvasta lainattua käsikirjoitusta. Mielestäni on mielenkiintoista pysähtyä hetkeksi miettimään minkälaisia funktioita lainaukset tai elokuvatietämys ylipäätään sitten mahdollisesti toimittavat?

On turvallista sanoa, että päällisin puolin haettu efekti on usein koominen. Osuva lainaus saa kaverit nauramaan ja tämä johtaa jaettuun nautinnon ja hyvänolon kokemukseen. Kyse on myös kompetenssin demonstroimisesta, sillä ensinnäkin on kyse muistamisesta, toisekseen kyvystä löytää osuva kommentti tilanteeseen. Lisäksi elokuvien repliikkeihin perustuva huumori edellyttää, että samat fraasit ovat kaikille keskusteluun osallistuville tuttuja. Merkitys syntyy näiden aspektien kolmiyhteydessä, ja ne ovat yhdessä ja itsessään osoitus elokuvatietoudesta pääomana, jota voidaan hyödyntää sosiaalisissa tilanteissa.

Muutenkin kulttuurituotteet ja kompetenssi ovat usein tärkeitä yksilölle, nimittäin identiteetin rakennuksessa. Elokuvien tuntemus on monelle aihe ylpeyteen. Lisäksi kiinnittyminen kulttuurituotteisiin tuntuu kertovan jotain persoonasta. Tarpeemme esitellä sekä mieltymyksiämme että kompetenssiamme ovat siis luonnollisia; tai ainakin voimakkaita taipumuksia egon ja identiteetin rakennuksessa ja vahvistamisessa. Toiselle samaa funktiota kuin elokuvatietous ja vuorosanojen käyttö kanssakäymisessä voi toimittaa perehtyneisyys vaikkapa musiikkiin, kirjallisuuteen tai maalaustaiteeseen. Alakulttuurinen pääoma tuo huomion usein vielä spesifimpään vihkiytyneisyyteen, jonka ytimessä voivat olla vaikkapa jotakin yksittäistä genreä edustavat tai tietyn ohjaajan elokuvat, tietynmerkkiset urheiluautot tai vaikkapa tiettynä vuonna painetut suomalaiset postimerkit.

Oli mikä oli, mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Ja koska vaihtoehtoja on suunnattomasti, myös ideologisella tasolla neuvotellaan jatkuvasti arvoasetelmista eri tuotteiden, genrejen ja toimintojen välillä. Elokuvat osana identiteetin rakennusta ovat herkkiä arvottavalle diskurssille, samoin yksilö kiinnittyessään niihin. Siksi siis lempielokuvan kritisointi voi tuntua henkilökohtaiselta mollaukselta, kuin yksilön identiteetin halventamiselta, jolloin ego tuntee tarvetta puolustautumiseen. Toisaalta jaetut mieltymykset muodostavat yksilöistä yhteisöjä mielikuvien tasolla.

Joka tapauksessa monilla ihmisillä tarve toistaa ja uudistaa (ala)kulttuurista pääomaa on jatkuva eikä saavuta koskaan päätepistettään kuten ei identiteetin neuvottelu ylipäätään. Silloin on mukava jakaa hetkiä samanhenkisessä yhteisössä toinen toistensa pyrkimyksiä tukien ja nauttia jaetuista tutuista koodeista, jotka kasvattavat paitsi huumorin kaunista kukkaa myöskin (ala)kulttuurista pääomaa.

Teksti © 2010 Marjo Eskola