Moulin Rouge! (2001)

Lokakuun ehdoton elokuvatapaus on Baz Luhrmannin säkenöivä Moulin Rouge (Moulin Rouge!, 2001 USA, Australia). Elokuva kertoo tutun romeo ja julia -tragedian köyhän kirjailijan ja näyttelijäksi pyrkivän kurtisaanin välillä. Edellisen vuosisadanvaihteeseen sijoittuvat rakkauden tunnustukset ja traagiset eroamiset tapahtuvat Pariisin kujilla. Kun tarina sijoittuu vuoteen 1900 ja musiikkina soivat kaikki samaisen vuosisadan klassikot Elton Johnista John Lennoniin ja Madonnaan, saattaa katsojan usko tulevasta horjua. Ohjaaja Luhrmann yhdistää siis kaksi todella erilaista teemaa, mikä vaatii uskomattoman määrän taitoa luoda jotain ainutlaatuista.

Luhrmann onnistuu tässä. 50-luvun suur-musikaalien vauhdikkuutta käyttävä Moulin Rouge soi 90-luvun hiteillä vuoden 1900 Pariisissa. Queenin, Nat King Colen, David Bowien ja Nirvanan hitit saavat uudenlaiset rytmit, kun Luhrmann marsittaa musikaaleja toisen perään tadilla, jonka leikkausrytmi on paikoin musavideoita nopeampaa. Valkokangas pursuaa kirkkaita, värikkäitä yksityiskohtia, jotka huippuunsa hiotulla ääniraidalla muuttuvat hämäristä tuhruista selkeiksi kuviksi. Sen lisäksi, että rytmi ottaa otteen katsojasta, kappaleet on sovitettu tarinaan huolella. Eikä musikaali, koko sanan kauheudessa, tunnu totutun puuduttavalta ja naiivilta. Jopa lähikuvissa laulajan laulua kuuntelee, eikä keskity huulisynkkaan tai muuhun epäolenaiseen. Moulin Rouge on todella voimakas musikaali, joka on hieno lainaus 50-luvun imelistä suurmusikaaleista (mm. Ihmema Oz), mutta paljon enemmän. Se tarjoaa aikaansa sidoksissa olevia yksityiskohtia, niin nykyisyyteen kuin menneisyyteen, Moulin Rouge on todellinen "sandwich"!

Romeo + Julia oli ohjaaja Luhrmann viimeisin ennen Moulin Rouge'a, eikä tarina ole muuttunut. Köyhän ja aatelisten välinen kuilu on edelleen yhtä syvä, mutta välillä joku onnistuu ylittämään sen. Moulin Rouge'ssa Ewan McGregorin (Trainspotting) esittämä köyhä brittiläinen kirjailija Christian (ei kai sentään Jeesus-Kritus?) onnistuu ylityksessä ja esittämään romanttisen näytelmänsä käsikirjoituksen Punaisen Myllyn päätähdelle, kurtisaani Satinelle (Nicole Kidman, Eyes Wide Shut). Samalla heidän välille syntyy romanssi, jota ei ravistele hajalle yhteiskuntaluokkien eroavaisuudet. Romanssin laidoissa roikkuvat mm. aatelinen herttua (Richard Roxburgh) romanssin kolmantena pyöränä, Punaisen Myllyn omistaja Harold Zidler (Jim Broadbent) ja neljän taiteilijan hajanainen joukkio. Myös keuhkokuume, konservatiivinen ilmapiiri ja liukaskieliset portot lisäävät painolastia kirjailijan ja kurtisaanin romanssissa. Rakkaussuhteesta kasvaa elokuvan aikana hauskan alun jälkeen traaginen.

Moulin Rouge on musikaali, jossa suuret hitit sävyttävät (paremminkin ovat osallisina) suurta rakkaustarinaa. Elokuvan ainekset ovat klassiset, joista ohjaaja Luhrmann loihtii kylmiä väreitä aiheuttavia tanssiesityksiä. Elokuvassa tanssitaan lähes koko ajan. Kirjailija Christianin astuttua Moulin Rougen -sirkukseen paukahtavat tahdit soimaan ja väripaletit loistamaan. Elokuvan ylivoimaista antia ovat hurmiolliset hetket valkokaankaan täyttyessä kiiltävällä epätodellisuudella, joka kuljettaa pois harmaasta teatterin penkistä. Loppukrediiteistä voi tarkistaa ketkä kaikki esiintyivät elokuvan ääniraidalla, ainakin: Lady Marmelade, Marilyn Monroe, Sting, U2, ja jo edellä mainitut. Musiikin kruunaa näytteilijöiden originaalit äänet, niin McGregor kuin Kidman ja Broadbent osaavat laulaa lähes virheettömästi.

Jos Moulen Rouge ei lumoa, vika löytyy katsojan omasta pääkopasta. Kriittisesti katsottuna elokuva kantaa hyvin yli kaksi tuntisen kestonsa, eikä tarina muutu jaaritteluksi itsestäänselvistä asioista. Jos musikaali on miellyttänyt edes jossain mielessä ennen tätä, uskon Moulin Rougen olevan hyvä valinta esimerkkinä modernimusikaali. Lopuksi muutama sana, jotka kuvaavat tunnelmaa, jonka elokuva viestii: sirkus, ilotulitus, Las Vegas Pariisissa ja levykokoelma "Suosikkisi koko 1900-luvulta".