Ghostbusters
- Haamujengi - Ghostbusters (1984)
Reitman oli yksi ensimmäisiä kuka loi menestyksekkään ja oikeasti
toimivan mallin elokuvasta, joka sekoittaa kauhua ja komediaa. Sitä
ennen ehkä parhaiten oli onnistunut Roman Polanski kuuluisassa debyytissään
Dance of the Vampires. Vaikka Haamujengiä (Ghostbusters,
1984 USA) onkin jäytänyt ajan hammas jossain määrin, se onnistuu
edelleen ilahduttamaan kokonaisuutena. Varsinkin 90-luvun kauhukomedioita
seurannut ihminen tietää, että tällaisia elokuvia on harvassa. Tyylilaji
onkin osoittautunut yhdeksi haastavimmista elokuvatyyleistä. Siksi
on mielestäni reilua, että Ghostbusters saa viisi tähteä. Elokuva
oli myös yksi 80-luvun menestyksekkäimmistä elokuvista. Koko elokuvahistorian
listassa se pitää muistaakseni sijaa 18.
Todennäköisesti kaikki ovat nähneet tämän elokuvan, ja jos eivät
ole niin olisi syytä. Siksi juonen selittäminen tuntuu hieman turhalta,
mutta tehdään se nyt kuitenkin, jos vaikka joukkoomme on eksynyt
muutama "sivistymätön" elokuva-diggari.
Kolme tiedemiestä, Venkman (Bill Murray, Rushmore
- akatemian älypää), Stantz (Dan Ackroyd, Blues Brothers)
ja Spengler (Harold Ramis, ohjannut Päivä murmelina),
tutkivat New Yorkissa paranormaaleja ilmiöitä ja aaveita. Kun heitä
tukeva yliopisto päättää niin sanotusti vetää projektista piuhat
irti, joutuvat miehet perustamaan oman yrityksen. Aluksi business
ei ota luistaakseen, mutta pian he saavat yhden asiakkaan. Ja sitten
toisen. Kolmannenkin. Tiedotusvälineet alkavat kiinnittää huomiota
ryhmään ja pian kaikki tuntevat iskulauseen "Who you gonna call?
Ghostbusters!".
Todelliset ongelmat alkavat vasta, kun liian innokas ympäristöministeriön
virkamies tuhoaa Haamujengin laitteet ja vapauttaa kaikki vangitut
henget ja aaveet vapaaksi New Yorkiin. Tästä seuraa tietenkin kaaos
ja kolmikko saa paiskia töitä koko rahan edestä. Kuten Venkmankin
sanoo "No job is too big, no fee is too big.".
Ivan Reitman tekee kolme asiaa, mitä eivät monet onnistu elokuvissaan
tekemään: tärkein näistä on se, että Reitmanin luomat ajan edistyksellisimmät
erikoisefektit eivät ota valtaa elokuvasta ja sen tarinasta (efektien
hallinta on nimittäin yleinen ongelma nykypäivän elokuvassa). Pääpaino
säilyy koko ajan kerronnan ja henkilöhahmojen ympärillä. Vaikka
80-luvun alkupuolen efektit tuntuvatkin meistä nykypäivänä lähinnä
typeriltä, pitää aina muistaa, että jokainen joutuu toimimaan oman
ajan tekniikan rajoitusten mukaisesti.
Toinen onnistunut asia elokuvassa on kauhun ja komedian yhdistäminen.
Valtaosan mukaan elokuvan kauhu, varsinkin alun kirjasto-kohtaus,
on edelleen toimivaa. Tämän rinnalle on saatu hyvin toimivaa huumoria,
jonka toimittamisesta perille on vastuussa pääasiallisesti Bill
Murray hienossa roolissaan.
Kolmas ja elokuvan kannalta erikoisen tärkeä on henkilöhahmojen
kemia, joka toimii täydellisesti Haamujengin jäsenten kesken ja
vielä paremmin Bill Murrayn ja Sigourney Weaverin (joka esittää
Bill Murrayn "tyttöystävää", joka sattuu asumaan aaveiden päämajassa
eräässä rakennuksessa kaupungin keskustassa) välillä, johon Reitman
saa hyvänä ohjaajana sopivan määrän kipinää. Kaiken kaikkiaan Murray
ja Ackroyd (joka on kirjoittanut elokuvan Harold Ramiksen kanssa)
ovat ehdottomasti parhaimmillaan tässä elokuvassa. Murray on onnistunut
nykyäänkin tekemään hyviä töitä, mutta Ackroydin ura tuntuu olevan
pahasti laskussa. On ollut jo 80-luvulla. Lisäkiitos näyttelijätyöstä
pitää antaa Rick Moranikselle, joka vetää hauskan roolin Weaverin
nörttinä kirjanpitäjänä, jonka pian riivaa demoni. Mies puhuu puistossa
hevosille, haistelee popcorneja kuin koira konsanaan ja nauttii
välipalaksi Haamujengin kultakalan.
Vaikka Ghostbuster tuntuukin usean mielestä olevan lapsellinen
elokuva, se ei saa himmentää sen loistoa oman lajityyppinsä yhtenä
parhaista (ellei parhaana) edustajista. Elokuvan pienet virheet
voi antaa helposti anteeksi sen tuoman hyvän olon mukana. Sitä paitsi,
sellainen ihminen joka alkaa arvostelemaan Ghostbustersia rinnan
Tuulen Viemää - kanssa, on aikamoinen typerys ja tosikko.
teksti: ©
2001 Antti Honkala

|