Viimeinen metro

Ohjaus François Truffaut
Näyttelijät Catherine Deneuve, Gérard Depardieu, Jean Poiret
Maa Ranska
Pituus 126 min
Ikäraja 11 vuotta
Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Hanki omaksi

• Kuva 3
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

François Truffautin myöhäisen kauden elokuva Viimeinen metro alkaa toista maailmansotaa eli elokuvan pariisilaista perustilannetta avaavalla infopaketilla: natsit ovat saapuneet, pulaa on leivästä viihteeseen, juutalaisia jahdataan.

Juonen ja teeman kautta tislautuu syy sille, miksi Lars von Trierin taannoisiin ”natsikommentteihin” reagoitiin Cannesin elokuvajuhlilla niin vahvasti. Natsien tuhoamislistalla oli näet taiteen etujoukkoa; kaiken muun ohella natsien valta oli myös ranskalaisen — ja eurooppalaisen — elokuvan suonenisku. Ei ihme, että punaista nähdään instituutiossa, joka alun perin syntyi filmihullujen keitaaksi.

Elokuvan juonessa Marion (Catherine Deneuve) on ottanut nimiinsä teatterin, joka kuuluu hänen miehelleen. Mies, patologisessa henkisessä ilmastossa pelkäksi juutalaiseksi redusoitunut teatteriohjaaja, piileskelee teatterin kellarissa. Muu maailma Marionia lukuun ottamatta uskoo hänen paenneen. Anne Frank miksautuu oopperan kummitukseen.

Elokuva rajautuu miljöönsä puolesta teatteriin, ja teatterin/taiteen maailma kaiken myös sitoo, jopa siinä määrin, että sitä on kritisoitu historian hylkäämisestä.

Marionin aviomies on sovittanut näytelmän, jossa rakastavaisia esittävät Marion ja nuori lupaus Bernard (Gérard Depardieu). Tässä on jo kaksi juonnetta: Marion ja Bernard rakastuvatkin oikeasti, kuten on odotettu, ja natseja hännystelevä hovikriitikko tyrmää “juutalaisen” näytelmäsovituksen, kuten on odotettu, osaksi pelkkää kateuttaan.

Aviomies seuraa kellarista näytelmän harjoituksia, mistä tulee metafora koko parisuhteelle ja sen suuntaviivoille. Hänellä ei ole välitöntä suhdetta näyttelijöihin, ei suoraa suhdetta muotoutuvaan teokseen, jonka aikana vaimokin tuntuu rakastuvan toiseen mieheen.

Taideala on ristipaineessa. Taiteellinen integriteetti, tekemisen eettinen ja esteettinen voima pakottavat toimimaan tavalla, joka auttamattomasti törmää natsihallinnon ahdasmieliseen ”kulttuuripolitiikkaan”.

Natseja ei elokuvassa juuri nähdä, ja jos nähdäänkin, he ovat mukana visuaalisina vihjeinä, kaupunkikuvan yksityiskohtina tai ”normaaleina ihmisinä”, joka herättää epäluuloisen tunteen. Kuvaava on kohtaus, jossa saksalainen sotilas silittää pojan päätä — ja sättivä äiti riuhtoo pojan mukaansa.

Viimeinen metro kertookin niistä ranskalaisista hännystelijöistä, jotka opportunistisesti alkoivat tehdä yhteistyötä miehittäjän kanssa. Tai kertoo ja kertoo; historia on siinä pikemminkin lavarekvisiittaa, backdrop.

Sivuosassa esiintyvän ja vihjailevasti esitellyn vastarintaliikkeen toimet asetetaan kaiketikin oikeisiin mittasuhteisiin, vaikka sodan jälkeen Ranskassa, lähinnä kansallista itsetuntoa kohottavista syistä, vastarintaliike nostettiin myyttiseen asemaan — ikään kuin maassa ei olisi muuta tehtykään, kuin käyty maanalaista sotaa natseja vastaan. Vichy, mikä?

Elokuvan muoto- ja rakenneleikkiä voisi kutsua jopa postmoderniksi, ellei sitä keri takaisin ranskalaiseen uuteen aaltoon. Välistä kohtaukset alkavat keskeltä näytelmäharjoitusta, jolloin katsoja asetetaan hetkeksi epätietoiseen asemaan: ovatko nämä repliikit nyt ”totta” vai näytelmää?

Samalla manipulaatiolla leikkii lopetus, jossa kameran vetäytyessä miljöö paljastuukin teatterilavan rekvisiitaksi ja tunteidenvaihto osaksi jotakin käytävää näytelmää. Mutta ei tietenkään, ei tietenkään näin yksioikoisesti, sillä jutun funktio voi olla ties mikä: näytelmä ihmissuhteiden totuutena, elokuva aidompana kuin elämä, keskisormi miehitysajalle, korvassa inisevälle hyttyselle, sillä sen sijaan framille nostetaan teatteri…

Kovin uskottavasti ei Marionin (miehelleen uhrautuvan) ja Bernardin (kaikkea jahtaavan) rakkaus kuitenkaan välity. Pikemminkin se pakotetaan tajuamaan, kun se dialogissa mainitaan.

DVD: Elokuvan suomalaisen laitoksen on julkaissut Atlantic Film (vko 37/2011). Kuva on 16:9 laajakuva. Ääniraita on 2.0 englanti. Lisämateriaalina tekstittämätön kommenttiraita. Katso pakkaamattomat kuvakaappaukset: kuva 1, kuva 2, kuva 3, kuva 4 ja kuva 5.

Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen