Vihan päivä

Ohjaus Carl Th. Dreyer
Näyttelijät Lisbet Movin, Preben Lerdoff Rye, Thorkild Roose, Sigrid Neiiendam
Maa Tanska
Pituus 97 min.
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1943 Palladium Productions.

Etsi CDONista

• Kuva 4
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p2-5">2</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Kaupallisesti epäonnistuneen, Ranskassa valmistuneen Vampyrin (1932) jälkeen Carl Th. Dreyer palasi takaisin kotimaahansa Tanskaan, jossa häneltä meni yli kymmenen vuotta, ennen kuin hän sai mahdollisuuden pitkän elokuvan tekoon. Takaisin työhön hänet palautti Palladium-yhtiö, jolle ohjaaja oli tehnyt suurenmoisen Kunnioita vaimoasi –elokuvan (1925) kahta vuosikymmentä aiemmin. Uuden elokuvansa aiheeksi ohjaaja valitsi vanhan suosikkinäytelmänsä Anne Pedersdotter, jonka filmaamista hän oli suunnitellut jo mykän kauden aikana.

Vihan päivän tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Tanskaan. Vanha pastori Absalon (Thorkild Roose) on ottanut itselleen uuden vaimon, nuoren ja kauniin Annen (erinomainen Lisbet Movin). Moinen on pastorin vanhan äidin (Sigrid Neiiendam) mielestä skandaalimaista, eikä hän hyväksy uutta miniää. Piristystä pappilan painostavaan elämään tuo pastorin ainoa poika Martin (Preben Lerdoff Rye) palatessaan maailmalta kotiin. Pian nuorukaisen saapumisen jälkeen Anne rakastuu tähän ja heidän välilleen syttyy romanssi.

Hieman yli vuoden ikäisenä orvoksi jäänyt Dreyer kasvoi ankarassa, syvästi uskonnollisessa perheessä, joten hän oppi jo nuorena huomaamaan millaisilla pelisäännöillä tällä alueella toimittiin. Erityisesti tulilinjalla olivat
naiset, jotka olivat usein puolustuskyvyttömiä tällaisten instituutioiden edessä. Näitä kaikuja on nähtävissä Dreyerin elokuvissa läpi hänen hienon uransa ja niinpä ohjaaja siirsi Vihan päivänkin tapahtumat noitavainojen aikaan – Dreyeriä paremmin tuntevat elokuvahistorioitsijat näkevät elokuvassa myös selviä yhteyksiä natsivallan alaiseen Tanskaan juutalaisvainoineen. Yhtä kaikki, Vihan päivän keskeisin henkilö on Anne, jonka nuoruuden ilo ja intohimo on tukahdutettu uskonnon ikeen alle. Sieltä sen vapauttaa pieneksi hetkeksi Martin, jonka kanssa Anne kokee kielletyn ja tuhoon tuomitun – mutta silti ehdottomasti kokemisen arvoisen – romanssin. Yhteisön lait ovat kuitenkin niin ankarat ja ilmapiiri suvaitsematon, ettei nuorten yhteiselosta voi tulla mitään ja niinpä se on saava traagisen päätöksen.

“I see only sin… and sin… and sin. The pleasure of the moment. The secret sin.”

Vaikka Vihan päivä sijoittuukin noitavainojen aikaan, on itse vainoja kuvattu elokuvassa vähän. Alun vanhuksen kuulustelujen ja roviotuomion jälkeen elokuva keskittyy kuvaamaan uskonnon hallitsemaa maailmaa ja sen vainoharhaisuutta – yleismaailmallisesta tarinasta voi vetää yhteyksiä nykypäiväänkin. Dreyer ei kuitenkaan toimi syyttävästi tai muutenkaan osoittelevasti, vaan pikemminkin hän näyttää millainen valta eri instituutioilla – tässä tapauksessa kirkolla – on ihmisiin: he ovat sekä yhteisönsä tuotteita että sen uhreja. Pelisäännöt on saneltu ja niiden mukaan on elettävä, eikä toisin toimiville ole tilaa. Niinpä tapahtumat johtavat siihen, että muutaman onnettoman yhteensattuman ja vetovoimansa vuoksi Anne alkaa epäillä omia tarkoitusperiään ja kun anoppi lopulta syyttää häntä noidaksi, uskoo Anne tämän puheita: hän pitää itseään noitana, joka on vietellyt viattoman pappismiehen ja aiheuttanut kaikin puolin perheelle häpeää ja surua.

Kiihkoilematon ja hillitty elokuva on toteutukseltaan huippuluokkaa. Ohjaajalle tyypilliseen tapaan miljöö on todella tarkkaan suunniteltu ja toteutettu. Jokainen otos on tarkasti sommiteltu ja kuvaajana toiminut Karl Andersson on onnistunut tallentamaan mestarillisesti niin sisätilojen ahdistavuuden kuin luonnon avaruudenkin. Juuri miljööllä on elokuvassa keskeinen asema ja sen avulla peilataan henkilöiden sieluntiloja taitavasti: varjojen hallitsemassa pappilassa elämä on ahdistavaa, kun taas auringon hellimässä luonnossa rakastavaiset voivat vapautua kahleistaan. Myrsky enteilee tragediaa ja surun täyttämää, epävarmaa tulevaisuutta verhoaa sankka sumu. Luonto on yhtä tärkeässä osassa ihmiseloa kuin Alexandr Dovženkon Maassa (1930).

Dreyerin elokuviin ja tyyliin tottumattomille Vihan päivän verkkainen etenemistahti ja hyvin niukkaeleinen näyttelijätyöskentely saattavat ensi alkuun tuntua vieraannuttavilta – itsekin pidin elokuvaa ensi näkemällä hieman raskaana ja paikoin tylsänäkin. Mutta kun Dreyerin kerrontatapaan tottuu, eivät miehen elokuvat enää hidastempoisina tunnukaan. Vihan päiväkin osoittautuu sulavasti eteneväksi draamaksi, joka vakuuttaa kerta kerralta enemmän. Vihan päivä on paitsi hieno epookkielokuva, myös kaunis ja inhimillinen tarina tuhoon tuomitusta rakkaudesta.

Elokuva sai ensi-iltansa natsihallinnon aikana, mutta onnistui kuitenkin välttämään sensuurin – joko natsit eivät osanneet yhdistää noitavainoja juutalaisvihaan, tai sitten he eivät vain välittäneet puuttua moiseen. Vaikka Vihan päivä nykyään tunnustetaankin mestariteokseksi, ei se saanut kotimaassaan kovinkaan mairittelevia arvosteluja osakseen. Ulkomailla se otettiin huomattavasti paremmin vastaan, jonka seurauksena Svensk Filmindustri kutsui Dreyerin Ruotsiin tekemään elokuvaa. Tältä matkalta syntynyt Kaksi ihmistä (1945) oli suuri pettymys niin ohjaajalle, tuottajalle kuin yleisöllekin.

Dvd: Criterionin julkaisu vuodelta 2001 on hyvälaatuinen. Kuvassa on aavistuksen verran kohinaa, joka on kuitenkin hyväksyttävää elokuvan iän huomioon ottaen – mihinkään ylituotantoon ei siis ole onneksi ryhdytty. Muutama roska siellä täällä ei myöskään haittaa. Hieman ennen loppua ohut musta pystyraita ilmestyy kuvaan, mutta sekään ei kestä kauan. Valittamisen aihetta ei ilmene ääniraidankaan saralla, vaan sekä dialogi että Poul Schierbeckin tyylikäs musiikki kuuluvat mallikkaasti tasapainossa.

Koska Criterionin Vihan päivä –julkaisu kuuluu osana Carl Th. Dreyer Collectionia, joka sisältää lisälevynä ohjaajasta kertovan dokumentin, ovat elokuvakohtaiset lisämateriaalit suhteellisen vähäiset. Mukana on muutamia haastatteluja (haastateltavina elokuvan pääosanesittäjät Movin ja Rye) sekä kuvagalleria. Haastattelut on tekstitetty englanniksi. Kansivihkoon on painettu Jonathan Rosenbaumin kolmisivuinen essee.

teksti: © 2007 Kari Glödstaf