Vuonna 1933 syntynyt elokuva-ohjaaja Roman Polanski eli traagisen nuoruuden. Toisen maailmansodan aikana hän asui vanhempiensa kanssa saksalaisten miehittämän Varsovan juutalaisgetossa, josta hän onnistui pakenemaan sen jälkeen, kun hänen vanhempansa siirrettiin natsien keskitysleirille. Tämä saksalaisvallan alla eletty vaikea nuoruus näkyy hänen sotaisassa varhaistuotannossaan selkeästi. Polanski palasi uudelleen sota-aiheeseen mestariteoksessaan Pianisti vuonna 2002, jolla hän voitti itselleen Oscarin parhaasta ohjauksesta.

Vuonna 1965 Polanski nousi maailman maineeseen kauhuklassikollaan Inho. Tästä eteenpäin Polanskin elokuvat olivat pääasiassa synkkiä, jopa painajaismaisia kauhuelokuvia tai trillereitä, tästä ehkä kuuluisin esimerkki on hermoja raastava Rosmaryn painajainen (1968). Kulissien takana Polanskin elämää leimasi jälleen tragedia, kun hänen raskaana oleva vaimonsa Sharon Tate (jonka Polanski tapasi Vampyyrintappajat-elokuvan kuvauksissa) murhattiin poikkeuksellisen raa´asti vuonna 1969. Sanotaan, ettei Polanski koskaan toipunut vaimonsa ja syntymättömän lapsensa menetyksestä.

Ajallisesti Inhon ja Rosmaryn painajaisen väliin sijoittuva Vampyyrintappajat (The Fearless Vampire Killers aka Vampyyrintappajat – anteeksi, mutta hampaanne ovat niskassani, 1967 Yhdysvallat, Iso-Britannia) on pieni humoristinen valonpilkahdus Polanskin muuten melko tasaisen synkässä filmografiassa. Elokuvassa professori Abronsius (Jack MacGowran, Manaaja) ja hänen oppipoikansa Alfred (Roman Polanski) matkustavat syrjäiseen Transilvaniaan etsimään vampyyreita. Vaikka paikalliset asukkaat ovat haluttomia myöntämään tienoon vampyyriongelmaa, useat epäilyttävät kuolemantapaukset johdattavat pelottomat vampyyrintappajat totuuden äärelle. Eipä aikaakaan, kun kaksikko pääsee hieromaan tuttavuutta itsensä Kreivi von Krolockin (Ferdy Mayne), epäkuolleiden kiistattoman ruhtinaan kanssa.

Vampyyrintappajat yhdistää kauhun ja komedian esimerkillisellä tavalla. Tulosta on pakko ihailla jo senkin takia, että kauhukomedia genrenä tuottaa lähinnä epäonnistumisia. Roman Polanskin ja Gérard Brachin käsikirjoitus ei sisällä paljoakaan verbaalista komediaa, mutta sitäkin enemmän slapstick-huumoria (lähinnä MacGowran) ja äärimmilleen vietyjä tilanteita (iäkäs vampyyri pyrkii väkisin nukkumaan von Krolockin kanssa samaan arkkuun) sekä henkilöhahmoja (von Krolockin gay-henkinen poika). Runsas huumori ei kuitenkaan heikennä elokuvan kauhu-elementtien efektiivisyyttä, sillä kuin huomaamatta Polanski osaa siirtyä seuraavassa kohtauksessa komediasta puhtaaseen kauhuun. Tällä kertaa kauhu ja komedia lyövät kättä saumattomasti. Taustalla soi Krzysztof Komedan säveltämä kauniin aavemainen musiikki, joka nostattaa ihokarvat pystyyn takuuvarmasti.

Näyttelijöistä etu-alalle nousevat MacGowran ja Ferdy Mayne. MacGowran tulkitsee hajamielistä professorin rääpälettä sellaisella tarmolla, että sitä ei voi katsoa hymyilemättä. Mayne puolestaan sopii erinomaisesti karismaattisen kreivin osaan. Polanskin oma roolihahmo ei valitettavasti nouse kiinnostavuudessaan kahden edellämainitun tasolle. Sivuosassa vilahtavalle, kiiltokuvamaisen kauniille Sharon Tatelle ei valitettavasti siunaantunut montaa vuorosanaa, mutta hänen roolinsa on merkittävä elokuvan juonen kannalta. Kun katsoja on tietoinen näyttelijätärtä tulevaisuudessa odottavasta kohtalosta, hänen hahmossaan on jotain surullisen kaunista.

Vampyyrintappajat jää usein mainitsematta Polanskin elokuvista puhuttaessa. Se ansaitsee kuitenkin paikkansa klassikoiden joukossa harvinaisen onnistuneena kauhukomediana ja piristävän erilaisena Polanski-elokuvana. Sopii toivoa, että 2004 julkaistu dvd löytää lopulta tiensä suomalaistenkin videovuokraamojen hyllylle.

“A year ago exactly on this same night we were assembled here in this very room: I your pastor, and you my beloved flock. With hopefulness in my heart I told you then that with Lucifer’s aid we might look forward to a more succulent occasion. Cast back your minds. There we were, gathered together, gloomy and despondent, around a single meager woodcutter.”

teksti: © 2006 Antti Honkala