Howard Hawks tuntuu olleen niitä harvoja elokuvantekijöitä, joille elokuvien teko oli vaivatonta aina – ei liene sellaista aihetta, josta Hawks ei olisi saanut puserrettua kokoon viihdyttävää ja toimivaa teosta. Tekijänä hän oli huomattava myös senkin vuoksi, että Hawksin elokuvat eivät ole kärsineet vuosikymmenien saatossa juuri lainkaan inflaatiota, vaan ovat nykypäivän standardienkin mukaan varsin moderneja.

1920-luvun puolessa välissä uransa aloittaneen Hawksin läpimurto tapahtui äänielokuvan myötä (Öinen eskaaderi, 1930 ja Arpinaama, 1932), mutta todelliseen suuruuteen hän nousi 1930-luvun lopulla. Siitä eteenpäin Hawks teki menestyselokuvia toinen toisensa perään aina 1960-luvulle asti, jolloin ikääntyvän ohjaajan kurssi alkoi vääjäämättä laskea. Hawksin viimeinen ohjaustyö, John Waynen tähdittämä Rio Lobo (1970) on ainakin omasta mielestäni aika väsynyt tekele.

Vuonna 1939 valmistuneesta Vain enkeleillä on siivet –klassikosta on sen sijaan väsymys kaukana. Se on tarina Andeilla työtään tekevistä postilentäjistä, jotka työskentelevät paitsi kuolemanpelon, myös taloudellisten vaikeuksien puristuksessa. Tätä kovanahkaisten miesten ryhmää saapuu ensiksi sekoittamaan kaunis nainen (Jean Arthur) ja vähän myöhemmin väärällä henkilöllisyydellä esiintyvä lentäjä (Richard Barthelmess), jonka vähemmän kunniakkaasta menneisyydestä löytyy lentäjäseuruetta hiertäviä tapahtumia.

Hawks itse rakasti lentämistä ja se onkin nähtävissä tämän elokuvan kohdalla kaikkialla. Lentokohtaukset ovat realistisesti toteutettuja ja lentäjien elämä muutenkin uskottavasti esitettyä. Hawksin omaan tarinaan pohjautuvan elokuvan käsikirjoituksesta vastaa käsikirjoittajaveteraani Jules Furthman, joka työskenteli Hawksin lisäksi läheisesti myös Josef von Sternbergin kanssa. Valittamista ei löydy tarinankaan osalta: se etenee kahden tunnin kestostaan ja pieneen tilaan rajatusta toiminta-alastaan huolimatta sujuvasti, hahmoille annetaan tarpeeksi tilaa ja aikaa kehittyä ja dialogi on kauttaaltaan ensiluokkaista, kuten Hawksin elokuvissa yleensäkin. Valittamista ei ole teknisellä puolellakaan, vaan varsinkin kuvaus ja lavastus ovat ensiluokkaisia.

Vain enkeleillä on siivet on kertomus vastuusta, periksiantamattomuudesta ja ystävyydestä. Se on kuvaus yhteisöstä, joka tietää työnsä vaarat, mutta on valmis siitä huolimatta tekemään parhaansa. Kenelläkään ei ole erityissijaa, vaan kaikki ovat samalla viivalla pois lukien kapteeni Geoff Carter (Cary Grant), joka tarttuu ohjaksiin silloin, kun kenestäkään muusta ei siihen enää ole. Edes kuolleita ei nosteta jalustalle, vaan heidän poismenonsa jälkeen uusi mies kiinnitetään tehtävään ja elämä jatkuu. Henkilön arvostus on mitattavissa vain ja ainoastaan hänen tekojensa kautta.

Tällaisessa ryhmässä, jossa jokaisen on puhallettava tiukasti yhteen hiileen, on yksikin virhearvio kohtalokas. Niinpä harmoninen yhteisö kokee pahan särön, kun Barthelmessin esittämä lentäjä saapuu paikalle – varsinkin, kun kapteeni Carter päättää vielä antaa miehelle mahdollisuuden todistaa pätevyytensä. Lopulta Barthelmessin on kohdattava menneisyyden painolasti ja tehtävä valintansa sen mukaan. Elokuvan opetuksena voisi tämän vuoksi pitää sitä, että jokainen ihminen ansaitsee myös toisen mahdollisuuden.

Vain enkeleillä on siivet on erinomaisesti roolitettu elokuva. Viidessä Hawks-elokuvassa esiintynyt Grant tekee tapojensa mukaan laatutyötä, eikä hänen jämeräotteisessa kapteeni Carterissaan ole rahtuakaan epäuskottavuutta. Grantin vastanäyttelijänä toimiva, Frank Capran elokuvissa läpimurtonsa tehnyt Jean Arthur on niin ikään onnistunut valinta rooliinsa – Arthur saa tilaa näytellä eikä hänen tarvitse vain tyytyä olemaan kauniina koristeena. Rita Hayworth, jonka kuuluisuuden päivät olivat vasta edessäpäin, olisi sen sijaan tarvinnut hieman enemmän esilläoloa, nyt hän jää hieman statistiksi. Aina luotettava Thomas Mitchell ikääntyvänä lentäjänä jää myös elokuvan nähneen mieleen.

Omaksi suosikikseni kohoaa kuitenkin mykkäelokuvien jälkeen huipulta pudonnut Barthelmess. Barthelmess, joka mykkäkaudella teki lukuisia koskettavia draamarooleja, on tässä tapauksessa vanhojen roolihahmojensa vastakohta: hieman luihunomainen ja arka, menneisyyttään peittelevä lentäjä. Taitavana näyttelijänä Barthelmess suoriutuu osastaan kuitenkin leikitellen ja osoittaa, että ilman sopimuserimielisyyksiä hänellä olisi ollut paljonkin sanottavaa äänielokuvan puolella. Vain enkeleillä on siivet jäi tähden viimeisten roolien joukkoon ja Barthelmess vetäytyi lopullisesti elokuvista kolme vuotta myöhemmin.

Vain enkeleillä on siivet on loistavasti yhteen liitettyä draamaa, jossa on tarjolla myös vauhdikkaita lentojaksoja ja hieman romantiikkaakin. Näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia, tarinan kuljetus sulavaa ja Hawksin ohjaus mestarillista. Kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras kuvaus, parhaat erikoistehosteet) kerännyt Vain enkeleillä on siivet on ehdoton klassikkoelokuva.

© teksti: 2009 Kari Glödstaf