1950-luvulla valmistui kaksi vanhenemisen ja yksin jäämisen teemaa käsittelevää elokuvaa. Näistä tunnetumpi on eittämättä ruotsalaisen Ingmar Bergmanin suurenmoinen Mansikkapaikka (1957), jossa Victor Sjöströmin erittäin hienosti tulkitsema professori Isak Borg käy elämäntaivaltaan läpi matkallaan kunniatohtoripromootioon. Hieman tuntemattomampi sen sijaan on japanilaismestari Yasujiro Ozun kuuluisin elokuva, vuonna 1953 valmistunut Tokyo story (a.k.a Ensimmäinen matka / Tokio tarina), kriitikoiden äänestyksissä usein maailman kymmenen parhaan elokuvan joukkoon lukeutuva mestariteos, jonka puolestapuhujiin lukeutuvat niin Aki Kaurismäki, Paul Schrader, Wim Wenders kuin Jim Jarmuschkin.

Tokyo storyn juoni on yksinkertainen. Iäkäs, pienessä japanilaisessa satamakaupungissa elelevä pariskunta (Chishu Ruy, Chieko Higashiyama) aikoo matkustaa Tokioon tapaamaan kahta vanhinta lastaan, lääkärinä työskentelevää Koichia (So Yamamura) sekä kauneussalonkia ylläpitävää Shigea (Haruko Sugimura). Hyvillä mielin matkaan lähteneille vanhemmille aika jälkikasvun parissa osoittautuu kuitenkin pettymykseksi, sillä kummallakaan lapsista ei ole heille aikaa, vaan he ovat pikemminkin vain taakkana näiden yrittäessä parhaansa mukaan luovia työn ja perhe-elämän ristipaineissa. Ainoa, joka heidät huomioi, on sodassa kaatuneen pojan leski Noriko (Setsuko Hara). Mutta koska hänenkään pienessä asunnossaan ei ole vieraille tarpeeksi tilaa, kustantavat lapset heidät kylpylään. Ele on ystävällinen, mutta vanhukset huomaavat pian sen vain olleen ratkaisu saada heidät pois jaloista.

“Halusin kuvata elokuvallani japanilaisen perhejärjestelmän alkanutta hajoamista.” Yasujiro Ozu

Tokyo story, Ozun vuonna 1949 aloittaman Noriko-trilogian päätösosa on ensi katsomalta elokuva, jossa ei tapahdu juuri mitään, mutta tosiasiassa siinä tapahtuu koko ajan. Sen rauhallisen pinnan alla elää erittäin rikas ja antoisa tarina, joka on kuin elettyä elämää itseään. Tärkeintä ei Ozulle ole miljöö saati sitten juoni, vaan henkilöiden väliset tapahtumat ja jännitteet ja ainakin allekirjoittaneen mielestä Tokyo Story on hienoimpia ja todellisimpia koskaan elokuvan keinoin esitettyjä kertomuksia lasten ja vanhempien välisestä suhteesta, jossa kummatkaan eivät enää tunne toisiaan. Kun juopotteluun ennen muinoin taipuvainen isä juo yhtenä iltana itsensä umpihumalaan, ovat lapset heti ojentamassa ja neuvomassa häntä siltä varalta, etteivät vanhat paheet taas nostaisi päätään – vaimo sen sijaan ottaa tilanteen tyynesti, sillä hän tietää, ettei isä enää sorru moiseen. Vastaavasti isä taas vähättelee ystävälleen poikansa olevan vain lähiölääkäri. Sukupolvien välinen kuilu on syvä ja ihmiset toisistaan etääntyneitä: tämä tulee parhaiten esille äidin hautajaisten jälkeen, jolloin lapsille tärkeintä tuntuu olevan mahdollisimman pikainen paluu omien intressiensä pariin sen sijaan, että he jäisivät pidemmäksi aikaa isän seuraksi – lähtöä ennen tosin ehditään miettiä mukaan otettavaa äidin jäämistöstä.

Nyt ei pidä kuitenkaan luulla, että Tokyo Story olisi yksinkertainen kertomus pahoista ja itsekeskeisistä lapsista ja hellämielisistä vanhemmista, sillä tällainen vastakkainasettelu latistaisi koko tarinan. Ozu ei ole lähtenyt rakentamaan mitään kliseillä vuorattua kertomusta, vaan kysymys on yksinkertaisesti elämän valinnoista, ajasta ja kaiken katoavaisuudesta – olemassaolosta. Näiden perusasioiden puristuksessa jokainen yrittää selviytyä parhaalla katsomallaan tavalla ja tehdä ratkaisuja, olivatpa ne kuinka raastavia ja itsekkään oloisia tahansa. Tokyo Story asettaa myös katsojan pohtimaan näitä peruskysymyksiä.

Viimeisen silauksen tälle suurenmoiselle elokuvalle antavat sen näyttelijäsuoritukset. Itseäni on usein häirinnyt varsinkin Akira Kurosawan elokuville tyypillinen teatraalisuus, mutta Tokyo Story on aivan toista maata. Ozu ohjaa näyttelijöitään todella hienovaraisiin tulkintoihin ja heidän työskentelyssään onkin kyse ennemmin roolin elämisestä kuin näyttelemisestä. Jokainen tekee yhdenveroista, ensiluokkaista työtä, eikä näin ollen ketään voi nostaa toisten yläpuolelle.

Yasujiro Ozun Tokyo Story on erittäin koskettava ja katsojaa puhutteleva elokuva, joka ansaitsisi paikkansa jokaisen elokuvaharrastajan jos nyt ei aivan kokoelmissa, niin katselulistalla kuitenkin. Se on hienoisesta raskaudestaan huolimatta puoleensavetävä mestariteos, joka vain kasvaa katselukertojen myötä entistä suuremmaksi. Tälle elokuvalle on erittäin vaikeaa hakea haastajaa ainakaan valmistusmaansa rajojen sisäpuolelta.

teksti: © 2006 Kari Glödstaf