Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa oli raunioina. Hävitty sota ja sen myötä kaaokseen ajautuneen elämän synnyttämä turvattomuuden ja epävarmuuden tunne loivat otollisen maaperän kauhuelokuvalle, joita saksalaiset elokuvantekijät tehtailivatkin kymmenittäin sodan jälkeisinä vuosina. Ensimmäisenä tätä kuohkeaa maaperää ehätti muokkaamaan Robert Wiene, jonka minimaalisella budjetilla ohjaamasta Tohtori Caligarin kabinetista alkoi saksalaisen elokuvan suuruuden aikakausi.

Caligarin tapahtumat sijoittuvat Holstenwalliin, pieneen saksalaiskaupunkiin lähellä Hollannin rajaa, jonne saapuu kiertävä tivoli. Välittömästi tivolin saapumisen jälkeisenä yönä kaupungissa tapahtuu murha, jonka tekijää ei kuitenkaan saada kiinni. Eräs tivolin mielenkiintoisimmista nähtävyyksistä on salaperäisen tohtori Caligarin kabinetti, jossa unissakävelijä Cesare kertoo ihmisille heidän tulevaisuutensa. Caligarin esitykset keräävät yleisöä ympäri kaupunkia, joukossa ovat myös ystävykset Francis ja Alan. Kun Alan kuolee Cesaren ennustuksen mukaisesti tivoli-iltaa seuranneena yönä, heräävät Francisin epäluulot Caligaria kohtaan ja hän päättää ottaa selkoa salaperäisestä tohtorista.

Caligarin kertomuksen taustalla on kaksi sodan kokenutta nuorukaista, tšekkiläinen runoilija Hans Janowitz ja itävaltalainen Carl Mayer, tuleva käsikirjoittajasuuruus. Pasifististen, sotaa ankarasti kritisoivien nuorukaisten oli tarkoitus osoittaa tarinallaan, millainen valta auktoriteetin omaavilla henkilöillä oli alamaisiinsa ja kuinka helppoa nämä oli manipuloida omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi, kuten sodassa. Tuottaja Erich Pommer kiinnostui nuorukaisten tarinasta ja osti sen filmauskäyttöön, mutta vastoin käsikirjoittajien suostumusta muokkasi sitä mieleisemmäkseen. Elokuvaan lisättiin kehyskertomus, joka käänsi Janowitzin ja Mayerin alkuperäisidean päälaelleen – ei siis ihme, että he kritisoivat lopputulosta voimakkaasti. Näin jälkikäteen on helppo todeta Pommerin tehneen viisaasti, sillä kehyskertomuksen suoma yllätysmomentti osoittautui taitavaksi ideaksi, jonka myötä Caligari saa täysin uuden ulottuvuuden.

Elokuva on uhmannut aikaa todella kiitettävästi ollen edelleenkin puoleensavetävä ja mielenkiintoinen. Sen täysin todellisuudenvastaiset lavasteet, joiden keskellä Cesare liikkuu kuoleman enkelinä, ovat kuin mielipuolen luonnostelemia. Koko elokuva on täynnä outoa, painajaismaista tunnelmaa, jota raskas maskeeraus, taitava valojen ja varjojen käyttö sekä teatraalinen näytteleminen entisestään korostavat. Viimeisen silauksen loistavalle kokonaisuudelle antaa tyylikäs loppu, joka ei suinkaan puno juonta yhteen, vaan jättää tarinan täysin auki.

Caligari tutustutti yleisölle koko joukon näyttelijöitä, jotka tulivat rikastuttamaan saksalaista elokuvaa vuosien ajan. Pienessä sivuroolissa esiintyvästä Rudolf Klein-Roggesta tuli monien Fritz Langin elokuvien vakionäyttelijä. Lil Dagover sekä Werner Krauss tekivät useita rooleja hekin, joista nykykatsojalle tunnetuin lienee Murnaun Tartuffe (1925). Maailmanlaajuisesti kuuluisimmaksi heistä kohosi Cesarea esittänyt Conrad Veidt, jonka tie vei Hollywoodiin ja siellä rakastettuun klassikkoelokuvaan Casablanca (1941).

Caligarin vaikutus näkyi saksalaisessa elokuvassa vielä pitkään, vaikka suoranaisia jäljittelijöitä se ei saanutkaan osakseen. Se menestyi erinomaisesti niin Ranskassa kuin Yhdysvalloissakin, mutta muualla – jopa Saksassa – se otettiin vastaan hyvin ristiriitaisesti. Elokuvaa moitittiin monin paikoin kylmäksi ja sisällöltään ontoksi, mutta nykyään sitä pidetään yhtenä parhaimmista mykkäkauhuelokuvista Murnaun Nosferatun (1922) ohella.

“Tohtori Caligarin kabinetti on taiteemme tervehenkisen ja inhimillisen alun barbaarinen juhla, terveiden elokuvataiteellisten lähtökohtien veljeshauta, mykän hysteerisen toiminnan, väritettyjen kankaiden, töherrettyjen kulissien, maalailtujen kasvojen, perverssien vääristymien ja tekojen sekä hirviömäisten kauheuksien yhdistelmä.” Sergei Eisenstein

teksti: © 2005 Kari Glödstaf