Luchino Viscontin ohjaama romaanifilmatisointi Tiikerissa on hieman kuin Italian Täällä Pohjantähden alla.
Luchino Viscontin ohjaama romaanifilmatisointi Tiikerissa on hieman kuin jokin Italian Täällä Pohjantähden alla: se kuvaa valtion syntyä ja modernin kansakunnan aineksen muotoutumista, vanhan ylärakenteen alkavaa murtumista, viiltoa sosiaaliseen kudokseen ja tapaan, jolla maailma hahmotetaan.
Tiikerikissa on lähikuva aateliston eloonjäämistaistelusta 1860-luvun Sisiliassa. Yhtäältä Italian valtio on syntymässä ja maa-alueet yhdistymässä yhden demokraattisen hallinnon alle, toisaalta tarinan aatelissuvun rahakassa on tyhjä. Se tarkoittaa naimakauppaa, joka ei perustu säätyasemaan vaan varallisuuteen.
Ensimmäinen huomio elokuvasta on sen monumentaalinen — lähes kolme tuntia laveinta epookkia — koko suhteutettuna sen aktuaaliseen sisältöön. Hahmojen luonne agentteina on lopulta näennäistä, pikemminkin he vain yrittävät pysyä paikallaan historian virrassa.
Elokuva alkaa vallankumoustaisteluilla, kovallakin rytinällä ja kiväärien kanssa lähitaisteluita käyvien massojen yhteentörmäyksillä, kunnes alkaa pisin keskivaihe, tulevaisuudennäkymien pohtiminen. Historian agenttien taustanäyttämö on aina suureellinen ja kansan arjesta eristetty, kartanoiden huolella rakennetuista sisuksista avariin metsästysmaihin.
Uuden kolmikannan muodostavat nousevat talonpojat eli työllään rikastuneet, aatelisto eli asemansa perineet sekä katolinen kirkko, usein valtiota suurempi mahti tavallisten kuolevaisten keskuudessa.
Prinssi Don Fabrizio Salinan (Burt Lancaster) kyynisen, laskelmoivan näkemyksen mukaan he ovat kolmas pyörä. Pyrkyrit uhkaavat alta. Liitto kirkon kanssa katkennee, kun aateliston voima tyrehtyy.
Tiikerikissan viimeiset kolme varttia kuvaavat hääseremoniaa. Rituaali myllertää syvältä, kun rikkaan talonpojan tytär (Claudia Cardinale) saa aatelisen (Alain Delon) miehekseen, joka toisin kuin enonsa Fabrizio katsoo tulevaisuuteen. Kumpi lopulta voittaa? No, kumpikin, sillä he menevät naimisiin rakkaudesta. Muu on ekstraa, joskin merkittävää sellaista.
Fabrizioa — hahmoa, jota ei oikeasti pitäisi millään muotoa sääliä — kuvaa elokuvan lopussa lainaus Cormac McCarthyn Tiestä: “Kaiken hauraus on viimein paljastunut. Vanhat ja askarruttavat kysymykset hajosivat tyhjyyteen ja yöhön. Lajinsa viimeinen vie lähtiessään koko luokan mukanaan. Sammuttaa valot ja on poissa. Katso ympärillesi. Ikuisuus on pitkä aika.”
Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen
Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Ihmiskuntaa moukaroiva komeetta kiteyttää tuhobuumin muodonpalautuksessa koronavuoden kriisikäytöksen.
Lue lisää »Epäortodoksinen eroko? Netflixin menora-menestyjä tutustuttaa vanhakantaiseen juutalaisuuteen, jonka vivahteissa viihtyisi pidempäänkin…
Lue lisää »Hullu ja masentunut Hollywood synnytti Citizen Kanen, jonka myyttinen auteur saa Fincheriltä isällisen avokämmenen.
Lue lisää »Kotoilun lämmin ja pehmeä kaima The Blitzin ajoilta maalaa miedon lesbosuhteen.
Lue lisää »Peter Panin päivitys kaivaa keijupölyn alta keskiöön tarinamallin eksistentiaaliset väristykset aikuistumisesta.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA