Suloinen ikuisuus

Ohjaus Atom Egoyan
Näyttelijät Ian Holm, Caerthan Banks, Sarah Polley, Tom McCamus, Gabrielle Rose, Alberta Watson, Maury Chaykin, Stephanie Morgenstern, Kirsten Kieferle, Arsinée Khanjian, Bruce Greenwood, Sarah Rosen Fruitman
Maa Kanada
Pituus 107 min
Ikäraja 11 vuotta
Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Etsi CDONista

• Kuva 2
• Ääni 3
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Cannesin tuomaristopalkinnon voittanut Suloinen ikuisuus on Atom Egoyanin sovitus Russell Banksin romaanista. Siinä koulubussin suistuminen jäihin vie kylän lapset hautaan ja jäljelle jää vanhempien epätoivo.

Elokuva alkaa siitä, kun lakimies (Ian Holm) saapuu Kanadan vuoristoseudulle, tehtävänään löytää syyllinen tragedialle. Kuka tahansa kelpaa.

Lasten kuolema on jättänyt kylän jähmettyneen surun tilaan. Holmin Mitchell Stevens tarjoaa tilalle toista tunnetta: vihaa. Stevens haluaa kylän vanhemmat joukkokanteeseen kaupunkia tai bussinvalmistajaa vastaan. Osa suostuu, toiset näkevät lakijutun tyhjänä lupauksena paremmasta ja sen kaupittelijan ahneena hyväksikäyttäjänä. Stevensillä voi kuitenkin olla toinenkin motiivi, oma tytär Zoe (Caerthan Banks) on vieraantunut ja huumekierteessä. Maanisesti syyllistä etsivä Stevens haluaa uskoa, että kysymykseen “Miksi?” on vastaus.

Näistä aiheista syntyy sentimentaalisuudesta vapaa, aikarakenteeltaan rikottu ja eteerinen matka menetyksen lopullisuuteen. Egoyan on sovittanut käsikirjoitukseensa kansantarun Hamelnin pillipiiparista. Pillipiipari lumosi kaikki kylän lapset musiikillaan ja lukitsi heidät vuoren sisään ikuisiksi ajoiksi.

Eurooppalainen perusmyytti on niin tärkeä ja saumaton osa elokuvaa, että on vaikea uskoa sen olevan Egoyanin lisäys. Kirjalija Banks pitääkin elokuvaa romaaniaan parempana, mikä on harvinainen tunnustus. Myytissä vain yksi jää henkiin, rampa lapsi (lame child), joka ei pysy muiden perässä.

Niin myös Nicole Burnell (Sarah Polley) selviää, koska lapsuus on jo valmiiksi menetetty. Kahden avainkohtauksen kautta katsojalle paljastetaan, että teini-ikäisen tytön isällä Samilla (Tom McCamus) on tähän insestinen suhde. Asia esitetään epäkonventionaalisesti, shokeeraamatta.

Menetetty lapsuus kytkeytyy teemaan sellaisesta epäoikeudenmukaisuudesta, jonka torjumiseen ihmisen käsitteellinen ajattelu ei tunnu pystyvän. Tarkkanäköisesti insesti kuvataan ennen kaikkea suurimpana mahdollisena petoksena, rikoksena perusluottamusta kohtaan. Haastavasti suhde on kuvattu ja näytelty myös siten, että tytär vaikuttaa ensin suostuvaiselta osapuolelta.

Isä Sam on yksi kolmesta elokuvan pillipiiparista, lapset vuoristoseudulta yksi kerrallaan keräävä bussinkuljettaja Dolores (Gabrielle Rose), joka kärsii valtavasta syyllisyydestä toinen. Mitchell Stevensin pillipiiparissa yhdistyvät elokuvan kaksi emotionaalista pääteemaa, syyllisyys ja menetys.

Lentokoneessa tyttären entiselle ystävälle kerrottu tarina Zoen lapsuudesta tuntuu olevan kulminaatiopiste. Pikkutytön saadessa voimakkaan allergisen reaktion syrjäseudulla, saa isä ohjeeksi ottaa veitsen mukaan pitkälle automatkalle. Jos tyttären henkitorvi salpautuu ennen sairaalaa, on leikattava pelastava viilto. Niinpä isä istuu koko matkan veitsi kädessä, kauhuissaan ja valmiina. Pikku-Zoen kasvot täyttävät kuvan mieleenpainuvassa otoksessa. Siinä hetkessä jotain menee rikki, tai niin Holmin Stevens vaikuttaa sanovan. Enempää isän ja tyttären vieraantumisesta ei paljasteta.

Viimeinen tärkeä hahmo menetyksen kollaasissa, Burnellien perhetuttu Billy (Bruce Greenwood), on menettänyt vaimonsa sairaudelle ja näkee autostaan koulubussin suistumisen jäihin, vieden kaksi omaa lasta mukanaan.

Lineaarisen ajan sijaan kerronta aukeaa takaumina, paloina Stevensin, kylän vanhempien ja heidän lastensa elämää ennen onnettomuutta ja jälkeenjääneiden elämää sen jälkeen. Tekniikka korostaa traagisuutta, poistaen samalla kaiken halvan tyydytyksen, mitä dramaattisista aihelmista olisi helposti voitu hakea.

Mychael Dannan hieno, haikea ääniraita hakee insipiraatiota tarinaa sitovasta huilusta ja keskiaikaisesta musiikista. Paul Sarossyn kuvat Kanadan talvisesta vuoristoseudusta ovat vaikuttavia, mutta suurin voima on kasvokuvilla, joilla elokuva todella kerrotaan. Ian Holmin pääosasuoritus on elokuvan koossapitävä voima ja ladattu lukemattomilla vivahteilla.

Surun täyttämässä todellisuudessa pyörätuoliin joutuneen Nicole Burnellin todistus oikeuskuulemisessa, jossa hän pettää Stevensin ja isänsä odotukset, on pilkahdus valosta, irtautuminen menneisyydestä – valosta, jonka Egoyan loppukuvallaan muuttaa kuitenkin himmeäksi. Elokuva päättyy isän saapuessa hakemaan tyttären onnettomuutta edeltävänä iltana Billyn luota. Lapsenvahtina Nicole on lukenut viimeiset sanat Hamelnin pillipiiparin sadusta Billyn lapsille, jotka kuolevat seuraavana päivänä.

DVD: Atlantic Filmin julkaisu on kehno. Alunperin täyslaajakuvana kuvattu elokuva nähdään levyllä reunoiltaan vajaana 1.33:1 -täyskuvana. Kuva on myös jokseenkin suttuinen ja kohiseva. Ääniraita on riittävä Dolby Digital 2.0. Ei lisämateriaalia.

Teksti: © 2010 Aleksi Salonen