Brian De Palman, Oliver Stonen ja Al Pacinon gansterimelodraama on saavuttanut kulttisuosion, joka kertoo myös antisankaritarinan heikkouksista.
Brian De Palman, Oliver Stonen ja Al Pacinon gansterimelodraama on saavuttanut kulttisuosion, joka kertoo myös antisankaritarinan heikkouksista. Pacinon räjähtävä roolisuoritus, Miamin ajankuva ja mahtipontinen finaali kuuluvat elokuvahistoriaan.
Vuonna 1980 Miamiin saapui 125 000 kuubalaista venepakolaista. Castron salliman vapaan maastamuuton varjolla Kuuba karkoitti samalla 10 000 ei-toivottua. Heidän joukossaan saapuu Tony Montana (Pacino), kunnianhimoinen ja häikälemätön pikkurikollinen. Perustarina on sovitus vuoden 1932 samannnimisestä rikosklassikosta: pohjalta huipulle ja takaisin.
Pacinon liioitellen, mutta yhtä lailla vetoavasti hahmottelema köyhä nousukas on viimeisessä näytöksessä kokaiinikasaan nenäänsä kastava karikatyyri, pikemmin symboli kuin ihminen. Loppua lähestyessä vallan ottava motiivi ei olekaan realistinen, vaan jyrkkien avainhetkien kerronta muistuttaa oopperaa.
Scarface on suureellisten lavasteiden ja loputtomien nosturiajojen elokuva, jonka kuva luksuselämästä on käsikirjoittaja Stonelle tyypillisen ambivalentti. Montanan vähäinen hahmonkehitys, mieleenpainuva moraalinen toiminta – lapsen hengen pelastaminen – ja kaiken päättävä eeppinen tulitaistelu tekevät vastenmielisestä hahmosta hämäävän sankarillisen.
Putoaminen kokaainivuorelta on taivaisiin kirjoitettu, mutta Montanasta on yhtä kaikki muodostunut räp-kulttuurin ikoni. Voimakas individualismi ja sivuhuomioiksi jätetty yhteiskunnallisuus tekevät elokuvasta konservatiivisen, lopun poistamalla se kävisi vaikka Fountainheadin henkiseksi sisarteokseksi.
Loistolla on tietysti toinenkin puolensa, Scarface on mukaansatempaavaa viihdettä. Lavasteisiin ja puvustuksiin on panostettu erityisesti. Montanan päämajan komentokeskus tehnee gansterigenren eksessiivisyysennätyksen.
Giorgio Moroderin singlehittejä poikinut syntikkaraita tavoittaa Miamin huumemaailman pintakiillon. Poikkeuksellisen historiallisen eetoksen; huumeiden, seksin, rahan ja väkivallan hetken omnipotentilta vaikuttaneen liiton tallentamisessa Scarface on erinomainen.
Michael Mann sijoitti joitakin vuosia myöhemmin Miami Vicen täsmälleen samaan miljööseen. Sillkihuivien ja valkoisten pellavatakkien ylellisyyteen oli kuitenkin tehty muutos, joka mahdollisti pintaliidon häpeilemättömän palvonnan: sankarit olivat lain oikealla puolella.
Ekstramateriaalia on runsaasti (n. 95 min), mutta se on valtaosin vanhoista julkaisuista kierrätettyä, eikä erityisen kiinnostavaa. Hyvät yksittäiset huomiot ovat hajallaan siellä täällä ja kuullaan yleensä pääkolmikon suusta. Uusi lyhytdokumentti The Scarface Phenomenon tyytyy toteamaan aseman räp-yhteisöissä, muttei tarjoa analyysia antisankarin glorifioinnista. Saatavilla on myös tässä arvioitua julkaisua laajempi Platinum-versio.
Teksti: © 2011 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA