Perheenisä Ben Harper ryöstää pankin ja murhaa kaksi ihmistä. Saaliikseen saamansa 10 000 dollaria hän piilottaa tyttärensä räsynukkeen ja vannottaa lapsia (erinomaiset Sally June Bruce sekä Billy Chapin) pitämään rahakätkön salaisuuden omana tietonaan. Mies saadaan kiinni ja tuomitaan kuolemaan. Tuomionsa täytäntöönpanoa odottava Harper tutustuu sellitoveriinsa, saarnamies Harry Powelliin, joka saa vihiä rahoista ja vapauduttuaan rientää tapaamaan Harperin perhettä. Hän onnistuu valloittamaan lesken sydämen, ja he menevät naimisiin. Powellilla on kuitenkin ainoastaan kätketyt rahat mielessään, ja pian lapset joutuvat lähtemään pakomatkalle rahat mukanaan ja saarnamies kintereillään.

Nykyaikana tuntuu käsittämättömältä, millaisen murskakritiikin ja vähättelyn kohteeksi Räsynukke ilmestyttyään joutui. Oli elokuvalla toki kannattajansakin, mutta selvänä vähemmistönä. Kritiikin seurauksena maksava yleisö kiersi elokuvan kaukaa, ja siitä tuli taloudellinen epäonnistuminen. Laughton (1899-1962, Notre Damen kellonsoittaja, 1939) masentui Räsynuken kohtalosta niin, ettei ohjannut enää yhtään elokuvaa. Räsynuken suuruus alettiin ymmärtää vasta vuosia myöhemmin, joskin vielä nykyäänkin elokuva on jäänyt suurille katsojajoukoille melko tuntemattomaksi. Sääli, sillä kyseessä on yksi elokuvahistorian kauneimmista ja kiehtovimmista teoksista. Sen runollinen, unen ja todellisuuden välimaastossa tasapainoileva tunnelma yhdistettynä terävään kuvaukseen ja onnistuneisiin lavasteisiin on ainutlaatuinen, ja lasten pakomatka öistä jokea pitkin on kuin satukirjan sivuilta.

Laughton onnistuu mestarillisesti yhdistelemään eri osa-alueita: perinteistä jännitystä, draamaa, rikosta, rakkautta ja paikka paikoin jopa puhdasta kauhua. Lasten käyttäminen pääosissa on yksi elokuvan valttikorteista, useinhan tällaisissa elokuvissa ei ole tapana niin tehdä. Heidän viattomuutensa ja mahdottomuutensa vaikuttaa heitä koskeviin asioihin on tuotu erinomaisesti esille. Kohtaukset lasten kanssa ohjasi miespääosan esittäjä Robert Mitchum (Cape Fear), sillä Laughton ei pitänyt lapsista eikä näin ollen myöskään tullut toimeen heidän kanssaan.

Mitchum (1917-1997), perinteisen rikoselokuvan kovanaama, tekee uransa kohokohtiin lukeutuvan roolisuorituksen huijarisaarnaaja Harry Powellina. Uskonmies, jonka sormiin on tatuoitu LOVE ja HATE, on hurjamoraalinen, leskirouvia metsästävä tappaja, joka ei epäröi käyttää veistään tilaisuuden niin vaatiessa. Powellin käytös on samalla sekä huvittavaa että pelottavaa, ja repliikit, joita hän laukoo, ovat loistavia ja korostavat tämän kieroutuneen saarnamiehen olemusta ja maailmankatsomusta. Shelley Winters (Lolita, 1962) tekee myös pätevän roolisuorituksen osassaan Willa Harperina, leskenä, jota kohtalo koettelee raskaalla kädellä. Mitchumin vähättely Wintersin näyttelijäntaitoja kohtaan tuo heidän roolihahmojensa välille ylimääräisen jännitteen, joka tuntuu olevan läsnä koko ajan. Kolmas tärkeä aikuishahmo kuuluu Lillian Gishille (1893-1993, Kansakunnan synty), joka teki debyyttinsä yli puoli vuosisataa aiemmin. Hänet on kuin luotu herttaisen, mutta tiukkakurisen Rachel Cooperin rooliin. Hänen luotaan lapset löytävät rauhan, jota heillä ei koskaan ole ollut.

teksti: © 2002 Kari Glödstaf