Mervyn LeRoyn nimi ei säihky enää niin kirkkaana kuin kenties olisi syytä, sillä LeRoy oli ohjaajauransa alkuvuosina varsin kova tekijä. 1930-luvun menestysvuodet poikivat kelpo määrän tunnettuja nimikkeitä, joista suosituin lienee Edward G. Robinsonin tähdittämä gangsterielokuva Pikku Caesar (Little Caesar, 1930). Vieläkin paremmaksi ohjaaja laittoi kaksi vuotta myöhemmin elokuvalla Olen vainottu kahlekarkuri, jonka voi varauksetta nostaa aivan parhaimpien 30-luvun (rikos)elokuvien joukkoon – sääli vain, että LeRoyn mestariteoksen tunnettavuus ei ole sen ansaitsemalla tasolla.

James ”Jim” Allen (Paul Muni) on ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka kotiin palattuaan ei tahdo jäädä vanhaan työpaikkaansa, vaan päättää lähteä etsimään onnea muualta. Elämä ei kuitenkaan hymyile Jimille suotuisasti, vaan pian alkaa köyhyys kaivella taskunpohjia. Hän ajautuu väärään seuraan ja tuomitaan ryöstöstä vankileirille. Jim onnistuu kuitenkin pakenemaan ja rakentamaan menestyksekkään elämän toisaalla, mutta menneisyys ei jätä häntä rauhaan.

Tositapahtumiin pohjautuva Olen vainottu kahlekarkuri on hätkähdyttävän rankka ja koruton elokuva vielä tänäkin päivänä. Realistisesti toteutetut vankityöleirijaksot, joissa sadistiset vartijat kohtelevat kahleisiin kahlittuja vankeja hyvinkin brutaalisti, eivät ole menettäneet tehoaan lainkaan – elokuva oli osaltaan myötävaikuttamassa kahlejengien lakkauttamiseen muutamaa vuotta myöhemmin. Vaikka aiheesta tehtäisiin tänä päivänä varmastikin brutaalimpi, saa ohjaaja näinkin tuotua selkeästi esille, millaisissa olosuhteissa vangit tuolloin elivät.

Olen vainottu kahlekarkuri on napakka ja jännittävä draama, jossa nousee esille myös se, kuinka pieni ja mitätön pelinappula ihminen onkaan suuren poliittisen koneiston rattaissa. Lupaukset osoittautuvat valheiksi ja kansan myötätunto yhdentekeväksi, kun Jimistä päätetään tehdä esimerkki kaikille vankikarkureille. LeRoy pitää tarinan tiiviinä ja tunnelman intensiivisenä aina huikeaan loppuun asti, joka on lohduttomimpia ja synkimpiä Hollywood-elokuvissa näkemiäni lopetuksia.

Moittimista ei ole toteutuksessakaan. Leikkaus on saumatonta ja hienosti eteenpäin soljuvaa, eikä varhaisten äänielokuvien ongelmista ole tietoakaan. Sal Politon kuvaus on komeaa ja varsinkin yölliset jaksot vankityöleiriltä ovat maininnan arvoisia. Unohtaa ei sovi myöskään Jack Okeyn niukan realistista lavastusta, jonka ansiosta katsoja kokee aivan kuin olevansa todistamassa oikeiden kahlejoukkojen vankileirielämää. Realismin korostamiseksi elokuvassa ei ole sävellettyä musiikkia lainkaan, vaan äänimaailma koostuu ainoastaan taustamelusta.

1930-luvun suuriin Hollywood-tähtiin lukeutunut Paul Muni piirtää ikimuistoisen kuvan nuoresta miehestä, joka astuu kaltevalle pinnalle ja vaikka kuinka yrittää pysyä pinnalla, ajautuu yhä syvemmälle kurimukseen. Munin roolisuorituksessa on herkkyyttä, raivoa, epätoivoa, elämän iloa – kaikki yhdessä paketissa siististi niputettuna. Tony Camonten rooli Arpinaamassa (1932) on varmasti kuuluisampi, mutta väitän että tässä elokuvassa Muni on vielä astetta parempi.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf