Kaikkein henkilökohtaisimpana työnään Orson Welles piti hänen Eurooppa-kautensa Franz Kafka -filmatisointia Oikeusjuttu (1962), joka on yhtä Pimentoon Jäävien Tahojen välistävetojen, harhautusten ja häiriöiden ristitulitusta.

Valon ja varjojen suhteella leikkivä mustavalkoelokuva on kuvattu pitkin Eurooppaa rahaongelmien vuoksi ikään kuin ”siinä sivussa”; sen palaset on juotettu yhteen unenomaisella logiikalla Wellesin vielä itse dubatessa useimmat ei-englantia äidinkielenään puhuvat näyttelijät.

Kuvamuoto on sekin tilkkutäkki, kuin elämää Rooman raunioiden katveessa: viruksen lailla levinnyt banaalius (modernit kerrostalotornit, kolkko vuokrakämppä) vuorottelee myyttisen, sekasortoisen ja vanhasta maailmasta henkivän aineksen kanssa (pariisilainen juna-asema, ”Jules Vernen arkkitehtuuri”, varastomainen loft).

Jokamies K. (Psykon Anthony Perkins) herää maailmaan, jossa häntä pidetään syyllisenä. Rikosta ei kerrota. Todisteita ei näytetä. Sormet vain osoittavat. Ollaan tekemisissä byrokratian mielivallan kanssa. Kovasti se oli esillä 20. vuosisadan maailmanpalojen synnyttämissä totalitarismeissa, mutta jo aiemmin Kafkan aikana kysymyksissä yksilön oikeuksista suhteesta enemmistönvaltaan.

Toki juttu on maanläheisempi kuin yhteiskunnallinen allegoria tavoista, joilla valtio voi yksilön puristaa rikki. Yksilöpsykologisella tasolla kyse on ihmisen luontaisesta tavasta rakentaa minäkuvaansa peilaamalla itseään muihin. Syyllisenä pidetty alkaa lopulta pitää itseään syyllisenä.

K. on aina pitänyt itseään syyllisenä. On kuvaavaa, kuinka hän alussa päästää freudilaisen lipsahduksen pornografisista lehdistä etsiville, jotka ovat tulleet hiostamaan häntä aamulla — painajainen alkaa välittömästi yöunien jälkeen. Etsivät vasaroivat syytöstä sisään kuin päättäväiset koulukiusaajat.

Piirre jatkuu: näyttäytymistä 15-vuotiaan serkun, tytön, seurassa hän karttelee kuin pelkäisi automaattisesti leimautuvansa. Pahinta olisikin, jos häntä pidettäisiin seksuaalisena olentona, vieläpä perverssinä. Ehkä häpeä piilee osin tässä.

Ahdistus on myös olemassaolon piinaa, jonkinlaisen filosofisen systeemin esittelyä. Kärvistely ei palaudu pelkästään tapahtumiin eikä kumpua niistä; se on kaiken alkuun paneva voima tai vääristävä linssi.

Vika on näkijässä, Oikeusjutun kohdalla Kafkan. Hänen käyttämänsä musta huumorikin usein vain lisää painajaisen jännitettä eikä tuo sellaista kahleista vapautumisen tunnetta, jota huumorilta sopii odottaa.

Welles on täydentänyt Oikeusjutun ajankohtaisuutta kahdella tavalla. Lankkujen raoista katsovien lasten silmät ovat kuin valokuvasta keskitysleiriltä. Lopussa leijailee atomipommin sienipilvi.

Molemmat ovat huippuunsa hiotun massatuhon ikoneita. Ja samalla aikakautensa: “Vuosisatamme, kahdeskymmenes, kuin tauotta palvelustaan suorittava teloituskomppania.” (Imre Kertész)

Teksti: © 2012 Jaakko Kuitunen