Vuonna 1990 valmistunut Mafiaveljet perustuu Nicholas Pileggin kirjaan Wiseguy (kuten Casinokin viisi vuotta myöhemmin), joka on entisen new yorkilaisgangsteri Henry Hillin elämäkerta. Se kertoo New Yorkin järjestäytyneestä rikollisuudesta kolmelta vuosikymmeneltä, aina 1950-luvulta lähtien. Mafiaveljet oli valmistuttuaan todellinen menestyselokuva ja se keräsi kuusi Oscar-ehdokkuutta, mm. parhaasta elokuvasta ja ohjauksesta. Se ettei Martin Scorsese ole koskaan voittanut Oscar-pystiä on mielestäni huutava vääryys, onhan niitä ansaittu heppoisemmillakin elokuvilla.

Henry Hill (Ray Liotta) on nuori brooklynlaispoika, jonka haaveena on aina ollut tulla gangsteriksi. Hänen unelmansa toteutuvat, kun hän pääsee paikallisten mafiosojen juoksupojaksi. Iän ja taitojen karttuessa hän pääsee sisäpiiriin ja tutustuu Jimmy Conwayhin (Robert De Niro) sekä Tommy DeVitoon (Joe Pesci), joiden kanssa hän tekee ryöstöjä ja murhia ympäri New Yorkia.

Mestariohjaaja Martin Scorsese (Taksikuski, New York, New York) tekee jälleen laatutyötä ja tuloksena on eräs hänen upeimmista teoksistaan. Miehen elokuvat ovat lähes poikkeuksetta mestarillisia, mutta tämän elokuvan tunnelma ja loistavat näyttelijäsuoritukset nostavat sen aivan omiin korkeuksiinsa. Scorsese ei sorru turhaan selittelyyn vaan kertoo asiat kuten ne ovat, yksinkertaisesti ja koruttomasti. De Niron ja Pescin kanssa aiemminkin (Kuin raivo härkä) työskennellyt ohjaaja tekee erinomaisen, pienen piirin mafiaelokuvan, joka keskittyy keskeisiin henkilöhahmoihin ja heidän tekemisiinsä jättäen laajemman kokonaisuuden taka-alalle. Tämä on elokuvan valttikortti, sillä näin hän tuo päähenkilöt katsojalle läheisiksi ja kykenee lataamaan tämän väkivaltaoopperan täyteen sellaista energiaa, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Elokuva nosti Ray Liottan suuren yleisön tietoisuuteen. Harmi vain ettei mies osannut käyttää saamaansa tilaisuutta hyväkseen, vaan on nyttemmin jäänyt B-luokan toimintaelokuvien kestotähdeksi. Vaikka mies tulkitsee Henry Hillin roolin upeasti, ei hän kuitenkaan voi vanhoille ketuille, De Nirolle ja Pescille, mitään. Mikä on kuitenkin ymmärrettävää. De Niro, mafiaelokuvien kruunaamaton kuningas, panee jälleen parastaan Jimmy Conwayna, miehenä jota pelätään ja kunnioitetaan. Hän on kolmikon vakavin hahmo, mies jota kannattaa kuunnella ja jonka kanssa väleissä pysyminen on oman terveyden kannalta ensiarvoisen tärkeää. Pesci on raivohullu Tommy DeVito, ennalta arvaamaton psykopaatti, jota pelkäävät niin omat kuin vieraatkin, eikä syyttä. Tommy ei kunnioita ketään eikä mitään, mikä myöhemmin koituu hänen kohtalokseen. Pesci sai riehumisestaan sivuosa-Oscarin ja täysin ansaitusti. Hänen tulkintansa kylmäverisestä tappajasta on jotain ennen näkemätöntä.

Kaksi muuta keskeistä, mutta tarkoituksella vähemmälle huomiolle jäävää sivuosaa kuuluvat Lorraine Braccolle (Sopranos) joka esittää Henry Hillin vaimoa (Braccokin oli Oscar-ehdokas, mutta tällä kertaa pysti jäi saamatta) sekä Paul Sorvinolle, joka on mafiaperheen päällikkö Paul Cicero. Hänen karismansa vetää vertoja jopa elokuvahistorian kuuluisimmalle mafiapomolle, Marlon Brandolle (Kummisetä). Koska mafiaelokuvasta on kyse, on elokuvassa useita pikkurooleja, joissa ei kuitenkaan Samuel L. Jacksonia lukuun ottamatta esiinny suuria tähtiä.

Mafiaveljet on loistava elokuva, jossa kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Mutta vaikka samassa lajityypissä liikutaankin, ei tätä mielestäni tule vertailla Kummisetä -elokuviin, sen verran erilaisista tulkinnoista näissä mafiaelokuvan virstanpylväissä on kyse.

teksti: © 2001 Kari Glödstaf