Last House on the Left, The

Ohjaus Wes Craven
Näyttelijät Sandra Cassel, Lucy Grantham, David A. Hess, Fred Lincoln, Jeramie Rain, Marc Sheffler
Maa Yhdysvallat
Pituus 81 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © Lobster Enterprises, Sean S. Cunningham Films, The Night Co. ja Future Film

Hanki omaksi

• Kuva 2
• Ääni 2
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p3-5">3</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

“To avoid fainting, keep repeating ‘It’s only a movie… only a movie… only a movie…”

Viime vuodet Cursedin ja Yölennon kaltaisia B-luokan hömppäprojekteja taklanneen Wes Cravenin pitkän kauhu-uran varrelle mahtuu kulttiklassikko jos toinenkin: The Hills Have Eyesin sisäsiittoisia kannibaaliluolamiehiä seurasi kauhuikoni Freddy Kruegerin synty Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa, ja vielä 90-luvulla mies jaksoi terävästi ironisoida slasher-genreä, jonka luonnissa itse oli tärkeässä roolissa, vuoden 1996 Screamilla.

Kenties vallallaan olevan remake-aallon ansiosta on moni taho nyt nostanut naftaliinista myös Cravenin debyyttiohjauksen, vuoden 1972 The Last House on the Leftin. Eikä aivan syyttä.

Elokuvan rakenne lainaa paljon Ingmar Bergmanin Neidonlähde-klassikosta vuodelta 1960. Tarina jakautuu kahteen näytökseen: se alkaa kahden nuoren tytön – Mari (Sandra Cassel) ja Phyllis (Lucy Grantham) – matkasta kohti Bloodlust-nimisen yhtyeen konserttia. 17-kesäisten naisenalkujen reissu kuitenkin katkeaa, kun heidät houkutellaan kerrostaloasuntoon, jossa vastikään vankilasta karannut Krug Stillo (David A. Hess) rikostovereineen ottaa tytöt vangeikseen.

Kaappaajien – tyly ja inhottava Krug ja tämän naiivi narkkaripoika Junior (Marc Sheffler), tyynen rento pukumies Fred ”Weasel” Podowski (Fred Lincoln) ja räväkkä Sadie (Jeramie Rain) – ja kahden viattoman tytön välinen henkien taisto muodostaa ensimmäisen näytöksen selkärangan.

Maria ja Phyllisiä kohtaan suunnattu henkinen ja fyysinen väkivalta äityy valkokankaalla raadollisiin mittoihin, ja Craven pitää kameransa fokuksessa läpi koko episodin, yksityiskohtia säästelemättä. Jakso on malliesimerkki niin äärimmäisestä nihilismistä, että katsojan on aiheellista kyseenalaistaa katsomiskokemuksen palkitsevuus.

Mutta vaikka alkupuoliskon väkivalta on armotonta, on siitä löydettävissä paljon kaunistakin. Cravenin tyyli ei missään välissä ole aiheella niinkään herkutteleva – vaikka toisen tytön suolistus onkin melkoisen absurdi detalji – kuin aidosti tyttöjen kohtaloa kauhisteleva ja ihmisyyden rajoja äärimmäisessä kontekstissa tutkiskeleva. Toisaalta dramatisoitu, toisaalta realistinen ja lähes dokumentinomainen.

Kun tyttöjen tie on tullut päätökseen, siirtyy elokuva toiseen näytökseensä: surmaajat majoittuvat tekosyyn turvin sattumalta toisen tytön vanhempien, Johnin ja Estellen (Richard Towers ja Cynthia Carr) yläkertaan. Vaivaantunut ilta saa yön pimeydessä käänteen, kun vanhemmille valkenee, että vieraat ovat heidän tyttärensä kuoleman takana. Järkytyksestä toivuttuaan John ja Estelle punovat kostojuonen, jonka päämääränä on tapahtuneen verinen kosto ”silmä silmästä” -kaavan kautta. Välineiksi käteen tarttuu kaikkea haulikosta moottorisahaan, eikä Weaselin peniskään saa kovin lempeää kohtelua osakseen perheen äidiltä.

The Last House on the Left on monessa mielessä ihailtavan viallinen mestariteos. Se on osittain amatöörimäisesti rakennettu ja koko juoni on lopulta melko typerä. Tässä tapauksessa lopputulos on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa. Cravenin kerronta on sympaattista pyrkimyksissään versioida bergmanilaista pohjatekstiä uskottavasti, ja vaikka hän ei tässä aukottomasti onnistu, ei se lopulta juuri haittaa. Paljon auttavat myös yllättävän laadukkaat näyttelijäsuoritukset: Hess on kylmäpäisen, poikaansa huumeilla hallitsevan Krugin roolissa jäätävä, ja Lincolnin henkilöimän Weaselin lauhkeiden silmien takaa on löydettävissä aitoa pahuutta. Myös tytöt – Cassell ja Grantham – tekevät hienoa jälkeä hyväksikäytön voimattomina uhreina, miehisen valtapelin viattomina pelinappuloina.

Kokonaan oma lukunsa on järkyttäviä tapahtumia säestävä pirteä ääniraita. Rempseät kantrirallatukset muodostavat häiriintyneen kontrastin väkivaltaisiin juonenkäänteisiin, ja jälleen kerran ratkaisu tuntuu mielettömältä, mutta toimii. Samaan kategoriaan menevät myös elokuvan koomiset sivuhahmot, kaksi äärimmilleen karrikoitua pikkukylän tampiopoliisia (Marshall Anker ja Martin Kove), joiden täydellinen avuttomuus ja ammattitaidottomuus lopulta sinetöi tyttöjen kohtalon. Poliisien rooliksi elokuvassa koituu paikalle saapuminen liian myöhään, koska eihän poliisisetäkään aina voi muistaa tankata.

Voi olla totta, että Wes Craven oli aikanaan kyllästynyt Vietnamin sodan järkyttävään ja graafiseen uutisointiin, ja teki elokuvan ainoana motiivinaan katsojien shokeeraaminen. Siinä hän tosiaan onnistui: elokuvaa on vuosien varrella leikelty, sensuroitu ja kielletty niin monta kertaa, että laskuissa pysyminen on mahdotonta. Oma DVD-versionikin on kaukana siitä täydellisestä, 91-minuuttisesta painoksesta, jonka käsittääkseni vain pieni joukko ihmisiä on koskaan nähnyt.

Shokeeraamisen ohella Craven on kuitenkin tullut luoneeksi ainutlaatuisen kulttiklassikon, joka lopulta nousee lapsellisten motiiviensa yläpuolelle, ja tarjoilee vaihtelevanlaatuisen mutta ehdottoman viihdyttävän kattauksen kituvia naishahmoja, skitsofreenisia vankikarkureita ja katarttisen loppuhuipennuksen, joka kaikessa mielettömyydessään on täydellinen lopetus hulluuden tuolla puolen vaelleelle juonelle. Ja kaikki tämä terävän dialogin ja mustan huumorin siivittämänä, unohtamatta David A. Hessin luomaa, yhä pirullisen tehokasta ääniraitaa, jonka reipas poljenta toimii jälleen vastakohtana teoksen kuvalliselle annille.

Craven on itse nostanut The Last House on the Leftin uransa parhaaksi teokseksi. Ohjaajan luomisvimma onkin kiteytynyt siinä kenties puhtaimmin – itsesensuuri ei ole karsinut epäpuhtauksia pois, ja tuloksena on rosoinen, kokeileva ja rohkea teos, joka ei tunnu vanhentuneelta vielä tänä päivänäkään, vaikka teknisesti vaatimaton onkin. Ohjaaja onnistuu pienellä budjetilla syöksemään valkokankaalle oman, verisen ja virtsankatkuisen manifestinsa, joka on nyt vääjäämätön osa kauhun historiaa.

Hän myös malttaa olla antamatta pahantekijöilleen mitään näkyvää tyydytystä näiden hirvittävistä teoista. Tekijät toisintavat yksinkertaisesti yhteiskunnan miehistä mallia kaikkivoipana sukupuolena, jonka tehtävä väkivallan turruttamassa yhteiskunnassa on harjoittaa sitä alistavaa politiikkaa, johon sille on mahdollisuus annettu. Kun rikollisryhmä raatelee toisen tytön paljain käsin, on se helppo nähdä analogiana miehisen maailman arvohierarkiaan, jossa mies kuvainnollisesti repii heikomman osapuolen osiin jotta vahvempi voi jatkaa kukoistustaan. Tämä kiteytyy kohtaukseen, jossa Krug yrittäessään päästä tyttöystävänsä sisään tokaisee: ”Jos vaan rentoutuisit ja nauttisit alempiarvoisena olemisesta.” Naisten vapautusliikkeestä vapaa-ajallaan lukenut hupakko yrittää ensin vedota oikeuksiinsa, mutta taipuu lopulta isäntänsä tahtoon.

Luonnonvalinta leimaa nykyihmistä, joka ei sivistyksen lisäännyttyäkään pysty irtautumaan väkivallasta ja toisten hyväksikäytöstä. Siihen ei mielisairautta tai huonoa lapsuutta syyksi tarvita. Elokuvan miehet ovat tietoisesti valinneet seksuaalirikokset ammatikseen. Kuten Weasel elokuvan alkupuolella pohtii: “Miten me päädyimmekään tähän seksirikosbisnekseen? Veljeni Saul, putkimies, tienaa tuplasti enemmän rahaa kuin minä, ja saa vielä kolmen viikon loman.”

DVD: Arvosteluversiona on toiminut Future Filmin Wes Craven Collectioniin kuuluva DVD, jonka saatavuus on tosin tällä hetkellä paikoin heikko. Kuvaformaattina levyllä toimii 1.85:1 anamorfinen laajakuva, ja ääniraitana Dolby Digital 5.1. Elokuva on alkujaan kuvattu 16-milliselle filmille, ja kuva on DVD-muodossa melko rakeinen ja roskainen. Ääniraidalla on myös kuultavissa selkeää kohinaa.

Ekstroina levyllä on muutama dokumentti, jotka valaisevat kattavasti elokuvan tekoprosessia, purkavat lukuisten eri leikattujen versioiden eroja ja tutkiskelevat elokuvaa varten sävellettyä musiikkia. Poistettuja kohtauksia ei vieläkään nähdä, mutta sekalaisia pidennettyjä kohtauksia mukaan on laitettu, tosin ilman ääniraitaa.

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa