Laittomat

Bande à part (1964)

| DVD
  • 4

Varhaiskauden teosta Laittomat (1964) pidetään yhtenä Godardin helpoimmin lähestyttävistä, mikä on ihan asiallinen määritelmä.

julkaistu 2010-07-22 / päivitetty 20.06. klo 20:08

KUVA 4

Laittomat
Laittomat 

KUVA 3

Laittomat
Laittomat 

KUVA 2

Laittomat
Laittomat 

KUVA 1

Anna Karina
Anna Karina 

Laittomat

Ohjaus Jean-Luc Godard
Näyttelijät Anna Karina, Danièle Girard, Louisa Colpeyn, Chantal Darget, Sami Frey, Claude Brasseur, Georges Staquet, Ernest Menzer, Jean-Claude Rémoleux
Maa Ranska
Pituus 92 min
Ikäraja 15 vuotta
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 1964 Columbia Films, Anouchka Films, Orsay Films ja Atlantic Film.
  • Kuva 4
  • Ääni 4
  • <li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

1.
Jean-Luc Godardista, 50-luvun elokuvakriitikosta ja 60-luvun muotiohjaajasta, on legendoja. Tunnetuin asettaa hänet seitsemännen taiteen myyttiseksi vedenjakajaksi: on elokuvaa ennen ja jälkeen Godardin.

Hänen nimiinsä on laitettu Aristoteleen klassisen runo-opin komponenttien uudelleen tulkinta. Tarina tarvitsee kyllä alun, keskikohdan ja lopun, muttei välttämättä tässä järjestyksessä. Pieni takaisinotto. Kirjallisuuden modernismissa rakenneleikkiä harjoitettiin jo aiemmin. Elokuvaan sen toi ainakin Stanley Kubrick elokuvallaan Peli on menetetty (1956).

“Elokuva tarvitsee vain aseen ja tytön” on ominaisempi heitto, sillä Godardin suurimmat tähdet ovat naisia. Tunnetuin löytö on muusa ja entinen aviovaimo Anna Karina, joka on ranskalaisen uuden aallon kärkinimiä, vaikkei ohjaaja ollutkaan. Filmihullun uskontunnustuksena voisi pitää mainintaa siitä, että elokuva on totuus 24 kertaa sekunnissa.

Godardin yritys nitistää pikkuporvarilliseksi muuttunut elokuva taiteena ei onnistunut, vaikka Week End (1967) on härnäävä tapaus. Vire on traaginen, sillä elokuva on Godardin rakastajatar.

Week Endissa elokuvan kudokseksi on muuttunut hurja viittausten verkko, mikä on aina ollut Godardille elimellistä. Alkupään tuotanto (1960—1967) varioi tuttuja Hollywoodin genrejä muuttumatta kuitenkaan läpikäymättömän vaikeaselkoiseksi.

60-luvun lopulla Godard radikalisoitui ja alkoi ainakin vaillinaisesti hännystellä Maon Kiinaa. Piirre nivoutuu yhtäältä uusmarxilaisuuteen, toisaalta ihmiskasvoisen sosialismin romahdukseen. Länsi nähtiin ongelmallisena alueena, sillä elämänmenoa tahditti pikkuporvarillisuus; elettiin porvarillista aikakautta.

70-luvun töissä Godard operoi jo enemmän kuin mediafilosofi, jonka viittaa hän on kai aina kantanut. Tekijän intention ruotiminen ehkä tietoisestikin hämärretyistä lopputuotteista on synnyttänyt hyllykilometreittäin esseekirjallisuutta.

Useimmiten ne eivät helpota. Paljon on godardilaisen tradition läpäiseviä pastisseja, rönsyilevää ja alati assosioivaa elokuvakirjoitusta tai fanikirjeitä. Lukiessa tuntuu seuraavansa vierasta peliä eikä sääntökirjaakaan tarjota. Mutta olenkin yksinkertainen.

Viittaus vedetään päätöspisteeseen Godardin teossarjassa elokuvan historiasta, joka rakentuu sitaattien päälle. Peter von Baghia lainaten se on godardilaisen metodin esitys. Vain pari osaa nähneenä en tiedä, mitä siitä pitäisi olla mieltä.

Hieman ymmärrettävämpää assosiaation ilotulista koetaan Hullussa Pierrotissa (1965). Alluusioiden, postmodernismin, intertekstuaalisuuden ja muiden ulkopuolisen materian kiinnitystapojen lisäksi “road moviessa” nähdään ohjaaja Samuel Fuller, jonka esittämä summaus elokuvan filosofiasta on paljolti lainattu.

2.
Varhaiskauden teosta Laittomat (1964) pidetään yhtenä Godardin helpoimmin lähestyttävistä, mikä on ihan asiallinen määritelmä. Keikkafilmin perinnettä (tietenkin vain ulkoisesti) noudattava juoni pysyy kasassa eikä selkäranka taitu godardmaisiin piruetteihin, jotka usein etäännyttävät tottumattoman katsojan.

Kun miettii Godardin myöhempiä edesottamuksia, näyttää hänen alun perin valamansa pohja jotenkin skitsofreenisessä valossa. Sitä leimaa vahva amerikkalaisuus, hahmot ja tyyliratkaisut palvovat Hollywoodia, yhtä kapitalismin konehuoneen päämoottoreista. Niin on asianlaita myös tässä.

Juonessa kaksi laitapuolen kulkijaa houkuttelee naiivin Odilen (Anna Karina) seuraansa. Odile asuu tätinsä luona, jonka miesystävä on varakas. Runoilija Arthur Rimbaudin ja kirjailija Franz Kafkan mukaan nimetyt roistot haluavat putsata kartanon. Alussa Odile on pelkkä väline, lopussa rakkauden kohde — nainen, jonka kanssa voi matkata Etelä-Amerikkaan viettämään happy endia.

Keikka ei tietenkään mene kuten on suunniteltu. Roistojen ystävyys on jo lähtökohtaisesti hataralla pohjalla, selkään puukottaminen on selviö. Lopussa käytävä tulitaistelu on kuin kahden cowboyn välinen. Valtaosa kestosta seuraa kuitenkin pääosakolmikon lorvailua englannin tunnilla, auton kyydissä, metrossa, kaduilla ja kahvilassa.

Näissä godardmaisuus kukkii. Etenkin englannin tunti on nimien pudottelun pallopeliä. Thomas Hardyn merkittävyyttä nykyajalle seuraa T.S. Eliotin käsitys modernismin ja klassisismin suhteesta. Lopputunti käännetään Shakespearea, luokassa on tietenkin läsnä oppilaina Kafka ja Rimbaud.

Kahvilassa koetaan eräänlainen Godardin suhteellisuusteoria. Elokuvan ääniraita mykistyy vajaaksi minuutiksi, kun jengi on ensiksi väitellyt minuutin hiljaisuuden tilannekohtaisesta kestosta. ”Hiljainen minuutti voi olla hyvin pitkä”, todetaan, ja niinhän se tietenkin on, kun se esitetään keskellä äänielokuvaa.

Kolmikko päättää tappaa aikaa juoksemalla kilpaa läpi Louvren taidemuseon. Koska alle kymmenen minuutin maailmanennätys on amerikkalaisen hallussa, tuntuu tämä jälkikäteen katsottuna sivallukselta.

Ylikuumentuneelle kulutuskulttuurille ominaisesti taiteen runsaudensarvi pelkistyy ensiksi turistirysäksi, sitten juoksuradaksi. Ohi rynnimällä ollaan sisäistetty korkeampi taide, kai sitten osmoottisesti.

Mutkan kautta mieleen juolahtaa Clamencen sanat Albert Camus’n Putoamisessa (1956), eksistentialismin perusteoksessa ja 1900-luvulle keskeisessä romaanissa:

”Miten paljon elämääni sisältyikään kirjoja, jotka vain hädin tuskin olin lukenut, ystäviä, joista vain hädin tuskin pidin, kaupunkeja, jotka vain hädin tuskin olin nähnyt, naisia, jotka vain hädin tuskin olin omistanut. Tekoni olivat ajatuksettomia eleitä, pelkästä ikävystymisestä ja hajamielisyydestä johtuvia.”

Tapahtumia jaksottava kertojaääni (Godard itse) on peripateettinen tunnelmanluoja, joka ekspressionistisesti vääristelee mittasuhteita ja muuntaa tunnetilat kuumeisiksi. Lähimpänä se on kovaksikeitettyä dekkarikirjallisuutta ja film noiria, elokuvan osaksi varioimaa tyylilajia. Muun muassa banaali matka metrotunneliin muuttuu ”laskeutumiseksi maan keskipisteeseen”.

Palatakseni Laittomien asemaan Godardin töiden seassa. Väittäisin, että Technicolor-väreissä hehkuva romanttinen komedia Nainen on aina nainen (1961) on aloittelijalle mielekkäämpi kokemus. Jälleen asetelmaltaan kolmiodraamassa Anna Karina on nostettu suurempaan arvoon. Ei elokuva muuta tarvitse.

DVD: Atlantic Filmin suomalainen DVD-julkaisu on ilmesty aiemmin jo viime vuonna. Mustavalkoinen kuva (1.33:1) ja ääni (mono ranska) ovat hyvää laatua. Ei sisällä lisämateriaalia.

Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen

Seuraa meitä

PINNALLA

Mahershala Ali ja Viggo Mortensen

Green Book

| 18.01.

Hassu, siirappinen tie-elokuva rasismin voittamisesta ei ole erityisen hyvä konsepti, mutta Oscar-voittaja se on.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »
Annihilation, Natalie Portman

Vuoden parhaat 2018

| ELOKUVAVUOSI | 22.02.

Oscareiden aikaan on kätevää muistella viime vuoden parhaita elokuvia ja sarjoja.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Saoirse Ronan

Kaksi kuningatarta

| 31.01.

Kaksi kuningatarta, yksi saari, sama viesti: pää poikki, faktoista viis! Robbie ja Ronan ylevöittävät tunkkaista periodidraamaa.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Saoirse Ronan ja Billy Howle

Rannalla

| DVD | 01.02.

Jo Pink Floyd sen tiesi: Ripustautuminen hiljaiseen epätoivoon on englantilainen tapa.

Lue lisää »
Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
John David Washington ja Adam Driver

BlacKKKlansman

| Blu-ray | 01.02.

Spike Leen Oscar-ehdokkaaksi nostettu musta komedia kommentoi rasistisen vihan nykytilaa.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202