• Kohtalokkaat numerot
• Kohtalokkaat numerot
• Kohtalokkaat numerot
• Kohtalokkaat numerot
• Kohtalokkaat numerot

Kohtalokkaat numerot

Drowning by Numbers (1988)

1.
Englannista Hollantiin asettuneen Peter Greenawayn (s. 1942) elokuvat ovat polkuja eurooppalaisen maalaustaiteen valioista koostettuun maailmaan, joka on aikalailla nyrjähtänyt. Elokuvaohjaajan sijaan hän on pikemminkin arkkitehdin hahmotuskyvyn omaava kuvataiteilija.

Greenawaylle elokuva on kuvien taidetta, minkä todellista potentiaalia ei ole ymmärretty. Tähän pohjautuu hänen esittämänsä synkkä arvio tekijöiden kyvyttömyydestä viedä elokuvaa seuraavalle tasolle, tehdä pesäeroa iänikuisiin ratkaisuihin. YouTuben video kertoo oleellisen alle puolessa minuutissa

Ambivalenssi näkyy suhteessa tarinankerrontaan. Yhtäältä hän pitää elokuvaa liian rikkaana lajina pelkille sepittäjille, toisaalta hänellä itsellään on tarve kertoa tarinoita. Esimerkiksi Greenawayn keskeinen elokuva, ellei keskeisin, Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989) toimii mainiosti myös näytelmänä.

Suurimpia tyylillisiä vaikuttajia ovat flaamilaiset mestarit Jan Vermeer ja Rembrandt. Heistä jälkimmäisen maalauksesta Yövartio (1642) Greenaway on ohjannut sekä oivaltavan dokumentin (Rembrandt’s J’Accuse…!, 2008) että fiktioelokuvan (Nightwatching, 2007). Niissä taulu ja sen syntyhistoria kätkevät sisäänsä trillerin aineksia.

2.
Huiman visuaalisuuden lisäksi Kohtalokkaissa numeroissa (1988) ensimmäisenä katsojaan iskee sen henkinen ilmasto. Ihmiset ovat toisillensa pirun julmia. Toiminta on tukalaa, lähes fatalismin sävyttämää.

Pakkomielteiset leikit ja kaikki sen variaatiot bisarrista kriketista banaalien asioiden laskemiseen ovat kuin tieteellisen metodin esitystä, jolla avuttomat yrittävät avata greenawaylaista maailmankaikkeutta.

Cormac McCarthyn romaanin Blood Meridian (1985) pelin taksonomia sopii hyvin Kohtalokkaisiin numeroihin. Pelit hakeutuvat ja yrittävät jäljitellä sodan absoluuttista tilaa, jossa panoksena on kaikki, pelin ja pelaajan olemassaolo sekä koko pelin ulkopuolinen järjestys.

Juonessa on kolme Cissie-nimistä psykopaattista naista, isoäiti, äiti ja tytär. Isoäiti (Joan Plowright) hukuttaa sikailevan miehensä kylpyammeeseen, mikä innoittaa hänen tyttärensä (Juliet Stevenson) tekemään samoin. Ero on siinä, että ensimmäinen mies kuolee, koska hän on pettäjä. Jälkimmäinen kuolee, koska hän ei tyydyttänyt vaimoaan.

”Kuolema tulee aina kolmen sarjoissa”, toteaa enteellisesti kuolinsyytutkija Madgett (Bernard Hill). Hän kuittaa murhat tapaturmaisina yrittäessään päästä naiskolmikon sänkyyn. Lopulta kolmaskin kuolee. Tytär (Joely Richardson) hukuttaa aviomiehensä vain pari viikkoa häistä.

Naiset suhtautuvat kuolemaan aika rennosti, mikä on elimellinen osa mustaa komediaa. Miehet ovat niin groteskeja kaunisrakenteisiin amatsoneihin verrattuna, että tappaminen on torakan liiskausta lukuun ottamatta nuorukaisten episodia. Yhteiskunnallisen sanoman irrottaminen tästä asetelmasta tuskin on mielekästä eikä Greenaway edes muotoile sukupuolten välistä sotatilaa.

Elokuvan alussa leikit korostuvat, niitä esitellään säännöllisin väliajoin. Selvä evoluutio, vai pitäisikö sanoa entropia, on havaittavissa. Leikkien laatu muuttuu omituisempaan suuntaan. Niistä katoaa viattomuus.

Toki kuoleman kanssa flirttaillaan jo lähtökohtaisesti. Madgettin pikkuvanha älykköpoika Smutt (Jason Edwards) merkitsee luonnossa sattuvat kuolintapaukset eri väreillä niiden kuolinpäivän mukaan. Hukutuskuolemat ovat leikkiä. Myöhemmin häissä pelattavalla oudolla roolipelikriketilla on yhtymäkohtia todellisuuden kanssa.

Lopunajan peli on hirttoleikki, joka on verhottu kuolemanrangaistukseksi ja jonka laukaisija on manipuloitu syyllisyydentunto. Degeneraation tasosta kertoo se, että itsensä hirttäjä on aina voittaja, koska hän on samalla ainut pelaaja. Kilpailuasetelma on poistunut.

Raja-aidat leikkien ja todellisuuden väliltä alkavat kaatua, mutta lopetuksessa tämä suuntaus ohitetaan pelkkänä näköharhana, toimintaa ohjaavat mekaaniset lait hylätään. Naiskolmikon irtiotto rituaalien värittämästä todellisuudesta on totaalinen.

Olonsa tukalaksi kokeva Madgett antaa köydenvetokilpailun päättää, ilmoittautuako poliisille vai ei. Kisa ei kuitenkaan toimi kosmisen oikeudenmukaisuuden puntarina. Kuten pirulliset naiset toteavat, Madgett pelaa pelejä, he eivät. Heitä ei ole sääntöihin sidottu.

DVD: Elokuvan suomalaisen laitoksen on julkaissut Atlantic Film. Kuva (4:3/1.33:1 täysikuva) on hieman haaleahko. Ääniraitana on 2.0 englanti, mikä ei ole aivan optimi Greenawayn hovisäveltäjä Michael Nymanin scorelle. Ei sisällä lisämateriaalia.

Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen

Hanki omaksi