Stanley Kubrickin ihailluimpiin ja kehutuimpiin teoksiin lukeutuva, Anthony Burgessin samannimiseen romaaniin (1962) perustuva Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1971) oli ilmestymisvuotensa kohutuimpia elokuvia. Eikä pelkästään positiivisessa mielessä, sillä Kubrickin teos sai suursuosion ohella osakseen myös runsaasti kritiikkiä ja paheksuntaa. Se myös innoitti ihmisiä väkivaltaisuuksiin ja johti lopulta siihen, että Kubrick veti elokuvan pois englantilaisista teattereista eikä sitä esitetty saarivaltakunnassa julkisesti ennen ohjaajan kuolemaa (1999). Paheksunnasta huolimatta Kellopeliappelsiini oli myös monen kriitikon mieleen ja elokuva saikin mm. neljä Oscar-ehdokkuutta, joista se ei tosin voittanut ainoatakaan.

Jonnekin määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuvan Kellopeliappelsiinin päähenkilö ja kertoja on vakavaraisen perheen ainoa vesa Alexander DeLarge (loistava Malcolm McDowell). Alex ei ole kiinnostunut sen enempää opiskelusta kuin työssä käymisestäkään, vaan mieluiten hän viettää aikaansa kolmen huligaaniystävänsä seurassa tapellen, ryöstellen ja yleistä sekasortoa kylväen. Lopulta Alex menee toimissaan liian pitkälle ja hänestä tulee uuden, psyyken järkyttämiseen perustuvan parannuskeinon koekaniini.

Kubrickin teoksen saama vastaanotto ei tunnu näin jälkikäteen yllättävältä, sillä kuvaus vastuutonta elämää viettävästä kaveriporukasta on vielä tänäänkin kylmäävä – ja mikä pahinta, aivan samankaltainen meininki tuntuu olevan vallalla nykyäänkin. Silmitön ja tunteeton väkivalta elää ja voi hyvin meidänkin ajassamme, siitä esimerkkiä näyttää vaikkapa Michael Haneken Funny Games (1997). Vaikka aika onkin kohdellut Kellopeliappelsiinia siedettävästi, ei se pysty enää shokeeraamaan, mutta Michael Powellin Peeping Tomista (1960) järkyttyneille brittikatsojille Kellopeliappelsiinin ultraväkivalta on varmasti ollut melkoinen moukarinisku.

Kellopeliappelsiinia syytettiin väkivallan ihannoimisesta, mutta tosiasiassa elokuvassa on kyse aivan muusta ja se antaakin katsojalle koko joukon kysymyksiä pohdittavaksi. Kuinka yhteiskunnan tulisi suhtautua Alexin kaltaiseen, mistään kiinnostumattomaan sosiopaattiin? Tulisiko hänet parantaa ja jos tulisi, millaisia keinoja olisi käytettävä? Voiko tällaista henkilöä ylipäätään parantaa vai onko koko kriminaaliohjelma vain kulloinkin vallassa olevien päättäjien poliittista peliä? Missä vaiheessa yhteiskunta kiinnittää huomionsa syihin eikä ainoastaan seurauksiin? Sekä lopulta: kumpi onkaan raakalaismaisempaa, Alexin silmittömät väkivallanteot vai yhteiskunnan rikollisilla testaamat parannuskeinot? Kellopeliappelsiini käy jatkuvaa vuoropuhelua katsojan kanssa sortumatta kuitenkaan yksiselitteisiin ratkaisumalleihin.

Elokuvan voima on niin sen sisällöllisessä kuin ulkoisessakin ajattomuudessa, mutta samalla Kubrickin viileän analyyttisestä esittämistavasta muodostuu myös Kellopeliappelsiinin kompastuskivi. Yksikään tarinan henkilöistä ei vaikuta sen enempää inhimilliseltä kuin sympaattiseltakaan, joten heihin tai heidän tekemisiinsä ei muodostu minkäänlaista sidettä. Alexin elämä rikoksineen ja paranemisineen on aivan yhtä yhdentekevää, samoin se, mikä onkaan lopulta hänen kohtalonsa. Kubrickin tyyli on varmasti ollut tietoinen valinta, mutta itse olisin kaivannut Kellopeliappelsiiniin edes hitusen inhimillistä väreilyä.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf