80-vuotiaana yhä työskentelevä Nicolas Roeg oli uransa huipulla sen alkuvuosina. Miehen debyyttiohjaus oli Donald Cammellin kanssa yhteistyönä syntynyt räväkkä ja graafinen Nottinghill klo 11.17 (Performance, 1969), jonka pääosassa nähtiin Rolling Stones -solisti Mick Jagger esikoisroolissaan. Sitä seurasi upeasti kuvattu Erämaan vangit (Walkabout, 1971), joka seuraa kahden amerikkalaislapsen selviytymiskamppailua Australian takamailla.

Roegin uran tietynlainen kulminaatiopiste on kuitenkin vuonna 1973 valmistunut Kauhun kierre (Don’t Look Now). Genrefanaatikkojen usein suitsuttama elokuva on ohjaajan tyylille ominainen mutta tunnelmaltaan täysin ainutlaatuinen teos, jota ajan hampaat eivät ole nakertaneet.

John ja Laura Baxter (upeat Donald Sutherland ja Julie Christie) ovat Englannin maaseudulla asuva pariskunta ja nuoren Christinen vanhemmat. Kun tyttö hukkuu traagisesti perheen kotipihaan, pakenevat John ja Laura suruaan Venetsiaan, jossa mies ottaa vastaan paikallisen kirkon restaurointiurakan. Menneisyyden aaveet eivät kuitenkaan jätä pariskuntaa rauhaan, kun Laura törmää ravintolassa kahteen iäkkääseen sisarukseen, joista toinen väittää olevansa selvännäkijä ja saaneensa yhteyden edesmenneeseen Christineen.

Samalla kun Laura on vakuuttunut naisen meedionkyvyistä, suhtautuu John tapaukseen skeptisemmin ja jatkaa arkeaan normaalisti. Pian mies alkaa kuitenkin kohdata Venetsian kaduilla hahmoa, joka kantaa samanlaista kaapua johon Christine oli kuollessaan pukeutunut. Asteittain John ja Laura tahoillaan vajoavat yhä syvemmälle painajaiseen, jolle Venetsian autiot kadut tarjoavat aavemaiset puitteet.

Kauhun kierteen vahva tunnelma kumpuaa nimenomaan sen miljööstä. Kapeiden ja sokkeloisten pikkukujien ja lukuisten siltojen täyttämä kaupunki on tyhjentynyt turisteista, hotellit sulkeneet ovensa ja ilma kalsea. Kesäkauden romanttiset gondoliajelut ovat tauonneet ja kaupunki uhkaavampi kuin koskaan. Johnin ja Lauran ahdingon syvetessä tuntuvat myös Venetsian sokkeloiset kadut kääntyvän heitä vastaan. Kameran takana Anthony Richmond ottaa kaiken irti maisemista, ja kokonaisuuden täydentää italialaisen Pino Donaggion loihtima aavemainen ääniraita.

Karmivan miljöön lisäksi elokuva muistetaan sen rakastelukohtauksesta, joka on jäänyt tunnelmassaan ja intensiteetissään elokuvahistoriaan – myöhemmin sille on osoittanut kunniaa mm. Steven Soderbergh elokuvassaan Mieletön juttu.

Ensimmäinen huomattava asia on kohtauksen huikea aitouden tuntu: Sutherlandin ja Christien onkin usein väitetty oikeasti harrastaneen kameran edessä seksiä. Yhdyntä kuvataan kaunistelematta ja häpeilemättä, josta seurauksena oli elokuvan päätyminen MPAA:n hampaisiin. Kohtausta jouduttiin lopulta lyhentämään, jotta elokuva välttäisi pelätyn X-ikärajan (nyk. PG-17).

Toinen muistettava asia kohtauksessa on tapa, jolla se on kuvattu. Roegin tyylille ominaisesti rakastelun lomaan on leikattu otoksia, joissa pariskunta valmistautuu seksin jälkeen illalliselle. Eläimellisen rakastelun ja iltapukuun sonnustautumisen välinen kontrasti tekee valkokankaalla ihmeitä, vaikka itse asiassa koko kohtaus oli tekijöiden viime hetken improvisaatiota. Ohjaajan mielestä elokuva näytti päähenkilöitä liikaa riitaisissa merkeissä, ja halusi pehmentää parisuhteesta annettua kuvaa näyttämällä John ja Laura rakastelemassa.

Ikimuistoinen on myös elokuvan klimaattinen ja surrealistisen rajamailla liikkuva päätös, jossa John viimein kohtaa häntä kiusanneen punaviittaisen hahmon. Lopetus on ollut yleisön parissa todellinen vedenjakaja – lievän absurdi juonenkäänne uhkaa joidenkin mielestä kääntää koko jutun komediaksi, kun taas toiset näkevät sen todellisena aarreaittana. Roeg kun ei viekään tarinaa absoluuttiseen päätökseen, vaan jättää katsojan mielen täyteen kysymyksiä.

Ja juuri tämä tekijöiden haluttomuus selittää jokaista juonen detaljia on se seikka, joka saa Kauhun kierteen jäämään katsojansa tajuntaan kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa lopputekstien jälkeen. Vaikka elokuva rakentaa vahvoja tunnelmia myös yksittäisten kohtausten voimin, on sen todellinen arvo jossain muualla. Kauhun kierre on tunnelmaltaan synkkä ja kieroutunut, eikä se tahdo jättää katsojaansa rauhaan. Vain kourallinen elokuvia on onnistunut saamaan aikaan saman reaktion, jossa elokuva palaa mieleen vielä vuosien jälkeen, vaikka tarina tai sen käänteet olisivatkin jo unohtuneet.

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa