Tony Richardsonin tärkeä nuorisolaitoskuvaus kulkee oman tyylinsä polkua, samalla kun rakennetaan allegoriaa englantilaisesta yhteiskunnasta.
Tony Richardsonin, yhden englantilaisen Uuden aallon keskeisistä vaikuttajista ohjaama Kaikista kapinallisin (1962) on yhteiskunnallista allegoriaa salakavalasti virittelevä nuorisolaitoskuvaus. Vahvasti Tom Courteneayn kapinallishahmon varaan rakennettu ja ilmavaan tyyliin kerrottu draama vapautuu etenemisensä myötä kotimaansa elokuvakerronnallisesta painolastista.
Colin Smith (Courtenay) on pikkurikoksista kiinni jäänyt nuorimies, joka lähetetään sotilaallista kuria, liikuntaa ja isällistä holhoavuutta yhdistävään nuorison oikaisulaitokseen. Johtaja (Michael Redgrave) näyttää nuorien sijaan olevan kiinnostuneempi laitoksensa menestyksestä lähialueen sisäoppilaitosta vastaan käytävissä urheilukisoissa, etenkin pitkän matkan juoksussa. Juoksusta muodostuu elokuvan keskeinen metafora.
Courtenayn Smith on jotain James Deanin ja Malcolm McDowellin valkokangasimagojen väliltä, ei aivan kärsivä kapinallinen ilman syytä, ei liioin parantumaton nihilisti. Johtaja näkee Smithin potentiaalin tämän ajoittaisesta niskuroinnista ja pilkallisesta hymystä huolimatta. Hän päättää panostaa täysillä, jotta tästä tulisi seuraava juoksupokaalin voittaja.
Redgarevin patronoiva rehtori on kiinnostavasti rakennettu. Alentuvasti “poikiinsa” suhtautuva johtaja on yhteiskunnallinen isähahmo, vanhan koulukunnan komentaja, joka kuvitelee olevansa lopulta aina hyvän puolella. Välillä katsojakin haluaa uskoa siihen.
Koulukodin jaksot ovat Smithin ja johtajan kamppailua, välillä Smith näyttää jo tulleen suoristetuksi. Juoksu on myös narratiivinen väline. Alan Sillitoen novelliin perustuvassa tarinassa leikitään paljon takaumilla, ja usein niitä leikataan Smithin juoksuharjoitusten väliin. Niissä niskuroivasta nulikasta rakennetaan kuva ihmisenä, jolla on menneisyys, kuollut isä ja köyhä perhe, menneisyyteen jäänyt heila ja rikoskumppani.
Näpistykset ja kapinointi on kuvattu koomisesti, musiikin ja kuvanopeutusten avulla. Elokuva kapinoi itsekin leikkisästi patriarkaalisen elokuvan konventioita vastaan. Ajan sirpaleisuus lainaa kanaalin toiselta puolen, mutta hillitymmässä muodossa. Tyyli on viehättävän persoonallinen ja sitä vapautetaan harkitusti elokuvan jatkuessa. Lopussa takaumat ja muistifragmentit muodostavat jo kerronnan pääsisällön.
Suuren juoksun päivänä kaikki toivovat ja vaativat Smithiltä voittoa. Mutta miksi? Yhden kansallisen projektin pakkopaitaa ravistellaan pois rajussa loppuratkaisussa.
Teksti: © 2010 Aleksi Salonen
Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.
Lue lisää »Hassu, siirappinen tie-elokuva rasismin voittamisesta ei ole erityisen hyvä konsepti.
Lue lisää »Uusi alku vai viimeinen suora? Menneen maailman haurastunut hortonomi vaihtaa vararikossa puutarhapuolelta huumehommiin.
Lue lisää »Varasteleva perhe pysyy yhdessä – japanilainen löytöperhedraama rikoksesta ja rakkaudesta kukoistaa kutsuvassa kurjuudessa.
Lue lisää »Uusi alku vai viimeinen suora? Menneen maailman haurastunut hortonomi vaihtaa vararikossa puutarhapuolelta huumehommiin.
Lue lisää »Hassu, siirappinen tie-elokuva rasismin voittamisesta ei ole erityisen hyvä konsepti.
Lue lisää »Jo Pink Floyd sen tiesi: Ripustautuminen hiljaiseen epätoivoon on englantilainen tapa.
Lue lisää »Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.
Lue lisää »Spike Leen Oscar-ehdokkaaksi nostettu musta komedia kommentoi rasistisen vihan nykytilaa.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA