Roman Polanskin hallusinatorinen Inho (1964) seuraa hänen esikoiselokuvansa Veitsi vedessä (1962) antamaa johtolankaa.
Roman Polanskin hallusinatorinen Inho (1964) seuraa hänen esikoiselokuvansa Veitsi vedessä (1962) antamaa johtolankaa, jossa kilpakosijoiden keskinäisestä kamppailusta ja sen tuloksista huolimatta päätäntävalta on naisella.
Pääosan Carol (Catherine Deneuve) on siveellinen ja arka olento, jonka kaunis ulkokuori herättää miehissä intohimoja. Hän ei provosoi, eleissään hän on viaton kuin lapsi. Miehet ymmärtävät hylkivän käytöksen sosiaalisesta meikkipussista poimituksi peliksi: nainen vain leikkii vaikeasti tavoiteltavaa.
Carol työskentelee kauneussalongissa. Hänen ammattinsa on keinotekoisen puhtauden ja hygienian ylläpito. Suhde ruokaan on neuroottinen kuin anorektikolla, paistettua jänistä hän katsoo kuin outoa esinettä. Kehon ja mielen järkkyminen tuntuvat olevan osin seurausta aliravitsemuksesta.
Carol vaalii puhtautta. Tahrojen pelon voisi kuvitella kehon eritteisiin liittyväksi freudilaiseksi heitoksi — elokuva loppuu lapsuuden valokuvaan, jossa Carol katsoo epäilevästi nähtävästi miespuolista sukulaistaan. Käsitteet passion ja repulsion ovat kuin hobbesilaisesta selitysjärjestelmästä: passioiden ohjaama ihminen pyrkii kohti mielihyvää karttaen inhoa.
Bridget-siskon suhde varattuun mieheen työntää esiin feministisen jännitteen. Mies ja nainen ovat toisillensa vieraita, yhteistyöhön heitä ajaa biologinen imperatiivi lajin säilyttämiseksi. Ei-lihallinen kanssakäyminen on myötäilyä lihalliseen kanssakäymiseen pääsemiseksi, mistä miehet baarissa veistelevät.
Carol tuntee olonsa uhatuksi ulkona kadulla, miesten katseiden alla. Inhoa on kiitelty siitä, että Polanski on päässyt naisen kokemusmaailman sisään. Samaa on sanottu Leo Tolstoin suurromaanista Anna Karenina — vertaus voi olla ylimitoitettu, mutta ainakin se on osuva.
Näkisin, että kyse on enemmän sivullisuuden teeman yleisistä päällekkäisyyksistä. Uhatuksi itsensä kokevan naisen sisällä on nuori Polanski vainottuna maailmassa, jonka tulevaisuuden ylle holokausti on heittänyt raskaan varjon.
Luentaa täydentää se, että Inho aloittaa Polanskin asuntotrilogian. Rosemaryn painajaisessa (1968), jossa painopiste on siirtynyt seksistä raskauteen, pääosaa esittää nainen, mutta kafkalaisessa Vuokralaisessa (1976) roolissa on Polanski itse. Vuokralaista on kuvailtu miesten Inhoksi.
Siskon matkatessa ulkomaille poistuu myös Carolin tukipylväs. Hänen vainoharhaisuutensa pahenee, hän suorastaan hukkuu asuntoonsa. Houreissa tuntemattomat käyttävät häntä hyväksi, seinien läpi työntyy miesten kopeloiva käsiä ja Carol panee verisesti vastaan. Asunnon hajoamista vauhdittava psyyken särkyminen tekee tilanteesta kaikukammion.
Inhossa maailma nähdään nurkkaan ajetun silmin kääntämällä kamera tämän sieluun. Se on psykologisena näytelmänä liian tarkkanäköinen sivuutettavaksi pelkkänä ylisensitiivisen ihmisen painajaisena.
Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA