“Remember, no man is a failure who has friends.”

Aina joulun aikaan on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään omaa olemassaolon tarkoitusta sekä tuudittautua uskoon, että lopulta hyvä voittaa aina pahan. Näistä kahdesta perusasiasta syntyi 1940-luvun puolivälissä elokuva, joka jäi valmistumisvuotenaan ohjaajansa kuuluisuuden huomioon ottaen yllättävänkin vähälle huomiolle, mutta on sittemmin kasvanut amerikkalaisen elokuvan rakastetuimpien teosten joukkoon. Niin Yhdysvalloissa kuin täällä Suomessakin tämä elokuva symboloi vahvasti joulun henkeä ja taikaa ja mikäpä on symboloidessa onhan Frank Capran Ihmeellinen on elämä (aka Ihmeellinen elämä) hyvän mielen lähettiläs vailla vertaa.

Elokuvan kertomus sijoittuu Bedford Fallsin pikkukaupunkiin. Heti alussa katsojalle selviää, että on jouluaatto ja muuan George Bailey on ajautunut pahoihin vaikeuksiin — jopa niin, että hän toivoo, ettei olisi edes syntynyt. Mutta ennen kuin saamme nähdä kuinka tähän tilanteeseen on tultu ja millaista elämä olisi, mikäli George Bailey ei olisi todellakaan koskaan syntynyt, tehdään pitkä aikamatka tämän itsensä kironneen miehen lapsuudesta tähän jouluun.

Ei ole varmaankaan sattumaa, että ohjaaja oli amerikkalaista elämänmenoa edellisellä vuosikymmenellä menestyksekkäästi kuvannut Capra ja aiheena pienen rivikansalaisen kovat ajat alati vaikeammaksi käyvässä maailmassa. Capra, joka oli Chaplinin ohella aikakautensa harvoja rivikansalaisten tarinoiden kuvittajia, saattoi sodan käyneenä hyvinkin huomata mihin maailma oli luisumassa, ja halusi osoittaa sen myös katsojille. Maailma oli ahneuden ja häikäilemättömyyden, ei George Baileyn kaltaisten hyväuskoisten ja haaveilevien hölmöjen. Kaikki tämä tuntuu valitettavan todelta tänäänkin, ainoastaan Capran teoksen loppuhuipentumaa lienee turha odottaa.

Hollywoodissa on usein päästy parhaimpiin lopputuloksiin silloin, kun on kuvattu aikakausia ja paikkoja, joita ei tosiasiassa ole ollut olemassakaan. Näissä tapauksissa — D. W. Griffithin ja Henry Kingin Amerikka, Erich von Stroheimin Wien, John Fordin Irlanti — on toisinaan melkoista imelyyttäkin, mutta elokuvakieleen sovitettuna moiset seikat on valmis antamaan anteeksi. Sitä paitsi nuo maailmat ajavat ensiluokkaisesti asiansa kadonneina unelmina ja haaveina.

Tällainen on myös Bedford Falls, George Baileyn kotikaupunki, jossa talvet tuntuvat olevan aina runsaslumisia ja jossa kaatosadekaan ei varmasti saa hytisemään kylmästä. Suurin osa kaupungin asukkaista on rehtejä ja hyväntahtoisia, ainoa pahansuopa hahmo tuntuu olevan Lionel Barrymoren huikeasti tulkitsema pankkiiri Henry F. Potter, johon on saatu sisällytettyä rahanahneen miljonäärin kaikki paheet. Näistä kieltämättä hieman kliseisistä aineksista huolimatta Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946 Yhdysvallat) on toimiva ja monia katselukertoja kestävä kokonaisuus.

Capran mestariteos on kahden aikakautensa suuriin tähtiin lukeutuneen näyttelijän voimannäyte. Jo mykkäkaudella kannuksensa hankkinut Barrymore sopii rooliinsa täydellisesti ja mies tuntuu suorastaan nauttivan olostaan. Loistava on myös George Baileyta esittävä, jo edellisellä vuosikymmenellä mieleen jäävästi senaattori Smithiä (Mr. Smith lähtee Washingtoniin, 1939) tulkinnut James Stewart. Baileyn rooli lukeutuu Stewartin menestyksekkään uran hienoimpiin saavutuksiin ja on myös se, josta suurin osa elokuvayleisöstä hänet muistaa. Myös muu casting on ensiluokkaista: Donna Reed, Thomas Mitchell, Beulah Bondi, Henry Travers, Ward Bond, Gloria Grahame, H. B. Warner… Rakastettuja ja tuttuja Hollywood-kasvoja laidasta laitaan.

Tällaiselle elokuvalle on nykyään helppo nauraa ja vähätellä sen jokaiselle ahdingossa olevalle toivoa antavaa loppua. Mutta mikäli vaivautuu heittämään ennakkoluulot romukoppaan, heittäytymään elokuvan kertomukseen mukaan ja samalla sukeltaa siihen edes hiemankin syvemmälle huomaa, kuinka ajatuksia herättävä ja koskettava teos on kyseessä. Ikiklassikko.

Teksti © 2008 Kari Glödstaf